Flunssapäivätkin on välillä ihan jees

Aijaijai, miten tuhmaa. Eihän sitä nyt äiti voi olla tyytyväinen siihen, että oma pieni lapsonen on kipeä. Enkä minä periaatteessa olekaan, sillä en todellakaan halua, että kumpikaan lapsistani kärsii, eikä minusta ole mukavaa katsella sivusta, kun heillä on vuotavan nenän kanssa inhottava olla.

Kipeänä oleminen kun on tietenkin lähtökohtaisesti aina inhottavaa, eikä sairautta kukaan toivo edes pahimmille vihamiehilleen, saatikka sitten lapsilleen. Mutta silloin, kun ihan tavallinen flunssa tulee, niin silloin se vain tulee, ja sitten se on vain pakko sairastaa pois. Kova kuume ja influenssan tuomat kolotukset ovat tietenkin asia erikseen, mutta flunssia on myös sitä sorttia, jotka eivät ole niin kovin voimakkaita. Tuolloin lapsilla lähinnä nenä vuotaa, ruokahalu kärsii ja olo on vähän tukkoinen, mutta kuume kuitenkin pysyy poissa. Ja silloin tällöin sairastettuna tällaiset lievemmät flunssat ovat oikeastaan minun mielestäni ihan ok.

Lapsen nuhaisuus antaa nimittäin oikeutuksen sille, että minä ja lapset voimme viettää ainakin muutaman päivän ihan kunnon sairaslomaa kotona vetelehtien, enimmäkseen telkkaria katsellen ja ihan vaan rauhassa ihmetellen. Ei ole pakko mennä ulos riehumaan, eikä ole pakko välttämättä puuhata mitään kehittävää. Edes yöpukua ei ole pakko vaihtaa pois, jollei halua, sillä sairaspäivää on lupa viettää kotisohvalla yön pyörimisestä pehmeissä univaatteissa ja villasukissa. Hampaat pitää tietenkin pestä aamulla ja illalla, mutta muuten kenenkään ei tarvitse suorittaa eikä suoriutua yhtään mistään, ei edes äidin.

Pieni flunssa silloin tällöin onkin siis vapaalippu, joka oikeuttaa minut olemaan pari päivää todella huono äiti ihan luvan kanssa. Antamaan Kuutille luvan katsoa nauhalta Palomies Samia, jotta sairas pieni ei koko ajan riehuisi ja rasittaisi itseään, ja juottamaan hänelle mehua, jotta pöpön kanssa kamppaileva elimistö saisi tarpeeksi nestettä. Yleensä tunnen piston sydämessäni joka ikinen kerta, kun laitan telkkarin tai padin päälle, tai tarjoan Kuutille syötäväksi jotain sokeripitoista. Lasten sairaana olo on kuitenkin sellainen poikkeustila, jolloin tuo syyllisyydentuntoni kummallisesti katoaa. Tuolloin arkemme normaalit säännöt eivät ole voimassa, ja tuolloin myös minä annan itseni mennä sieltä, mistä aita on matalin.

Ja voi pojat, miten hyvältä tuo oman äitiyteni henkisen riman alitus aina silloin tällöin toteutettuna tuntuu. Miten mahtavaa onkaan aamupalan jälkeen ihan vain nostaa jalat ylös sohvalle ja napata molemmat pikkuiset syliin ilman kiirettä ulos, perhekahvilaan tai kuntosalille ehtimisestä. Ei hikisiä hetkiä ulkovaatteiden kanssa tapellessa, ei märkiä hanskoja, ei riitelyä siitä, koska mennään sisälle, tai siitä, mitä saa ja ei saa tehdä. Nimittäin, silloin, kun pikkuiset sairastavat, ovat he jo ilman kuumettakin normaalia väsyneempiä, ja yksi edellisen päivän pikkukakkonen riittää hienosti aamupäivän aktiviteetiksi.

Ja mitäs äiti sitten tekee, kun lapset katsovat flunssapäivänä telkkaria? Ei mitään, yhtikäs mitään muuta, kuin ne ihan pakolliset ruuanlämmitykset, pepunpyyhinnät ja vaipanvaihdot. Tuolloin äitikin nimittäin vain on, ja nauttii kerrankin omasta mahtavan laiskasta olostaan ja saamattomuudestaan.