Kun asuntokuume iskee
Tiedätkö sen tunteen, kun hurahtaa johonkin, kun joka välissä huomaa ajattelevansa vain yhtä ja samaa asiaa, ja, kun huomaa ilta toisensa jälkeen googlettelevansa samaan aihepiiriin liittyviä linkkejä syvällä olkkarin sohvan nurkassa?
En tiedä muista, mutta minun kohdallani ainakin asuntokuumeen oireet ovat juuri tuollaiset. Mikään muu ei mahdu päähän, kuin oikotien uudet kohteet, ja viikonloppuisin kutkuttelisi hirveästi lähteä katsomaan yhtä jos toistakin kiinnostavaa kohdetta. Asuntokuume kun on semmoinen tauti, joka valtaa minulta kaiken ajan ja kaikki ajatukset, ja hassuinta siinä on vielä se, ettei ajoittainen kuumeilu kohdallani kuitenkaan koskaan johda mihinkään.
Nimittäin sitten, kun alan ajatella asioita järjellä, huomaan, että pienen pesueemme on todella hyvä olla ja asua juuri tässä, missä nykyään asumme. Kotimme ei ole suuren suuri (75 m2), mutta siinä on meidän tarpeisiimme nähden erittäin toimiva pohjaratkaisu, ja sen sijainti on mitä mahtavin ajatellen lasten todennäköistä tulevaisuuden päivähoitopaikkaa sekä Välkyn töitä. Ja mikä tärkeintä, kodissamme on tietenkin myös se ihka ensimmäisen oman kodin ihana fiilis. Pesämäinen olo ja miljoonasti silmäkulmia kostuttavia muistoja näistä ajoista, kun lapset ovat olleet ihan pieniä.
Miksi sitten ylipäätään mietin muuttoa, jos meillä tällä hetkellä on kaikki hyvin? Noh, olen viime aikoina useasti pyöritellyt päässäni haavekuvaa siitä, miten paljon sujuvampaa nelihenkisen pesueemme arki voisi olla, jos asunnossamme olisi hieman enemmän tilaa. Miten paljon se helpottaisi kylpyiltoja, jos kylpyhuoneeseen mahtuisi kerralla enemmän kuin yksi aikuinen ja yksi Ikean amme, ja miten mukavaa olisi pystyä vahtimaan olohuoneessa leikkiviä lapsia suoraan avokeittiöstä käsin joutumatta koko ajan juoksemaan kahden huoneen väliä ruuanlaiton lomassa. Nyyttikin saisi isommassa kämpässä muuttaa aikuisten makuuhuoneen nurkasta nukkumaan suoraan omaan huoneeseensa, eikä meidän tarvitsisi ollenkaan alkaa miettiä lastenhuoneeseen mitään kerrossänkyviritelmiä ynnä muita jaetun huoneen ratkaisuja.
Haaveiluni isommasta asunnosta alkoi oikeastaan jo aikaisin kevättalvella, kun vierailimme erään työkaverini luona. Hän oli perheineen juuri muuttanut uutuuttaan hohtavaan ja tilavaan kerrostaloasuntoon, joka täytti jokaisen kohdan omalla vaatimuslistallani. Siinä minä sitten nieleskelin, kun vertailin illalla oman koppikylppärimme kokoa kaverini kylppäri-saunayhdistelmään. Voi nyyh, ajattelin. Vaikka onhan meillä täällä kuitenkin tosi ihanaa.
Periaatteessa meillä ei ole asunnon vaihtoon hirveästi esteitä. Asunto-osakkeet ovat vaihto-omaisuutta, ja uskon, että saisimme nykyisen asuntomme myytyä tyydyttävään hintaan kohtuullisen nopeasti. Muuttaminen ei kuitenkaan koskaan ole pikkujuttu, puhumattakaan kaikesta siitä myynti- ja pankkiasiahäsellyksestä, joka vanhan myynti-uuden osto –kuviosta kuitenkin seuraisi. Tämän lisäksi muuttohalujani hillitsee järjen kanssa ajateltuna myös se, etten oikeastaan satavarmasti tiedä, missä elämämme tulee olemaan esimerkiksi viiden vuoden päästä. Nyt kun Välkky on päässyt asettumaan aloilleen töissään, olemme nimittäin myös pyöritelleet ajatuksissamme mahdollisuudesta muuttaa takaisin rakkaaseen Turkuun, mitä silmällä pitäen isomman ja vaikeammin vaihdettavan asunnon osto täältä Vantaalta vain vähäksi aikaa ei välttämättä olisi se kaikkein fiksuin veto.
Mutta mikä sitten on fiksua asumiseen liittyen ja mikä ei? Minusta on nimittäin myös vähän ikävää, että järkevyys sotkee haaveitani isompaan asuntoon muuttamisesta. Koti on kuitenkin aina koti, ja kaikkeen siihen liittyvään pitääkin liittyä tunteita ja intohimoa. Ja koska me sitten nauttisimme isomman asunnon tuomasta arjen helpotuksesta, jollei nyt, kun lapset ovat pieniä? Eikun siis vaan kodinhoitohuonetta vielä peliin, ja asuntonäytöille, sanon minä! Tai ei ehkä sittenkään… Noh, aika näyttää, mihin tämänkin pähkäilyn kanssa vielä päädytään.