Skål makuhuoneen uudelle sisustukselle ja yhden aikakauden lopulle

Vappuaattoiltana se sitten viimein tapahtui. Viimeinenkin lintu lensi pesästä, ja jäljelle jäi vain ammottava aukko. Nyytin sänky kannettiin nimittäin tuolloin lastenhuoneeseen, ja meidän aikuisten IKIOMAAN pesään jäi jäljelle ainoastaan yksi parisänky sekä Ikean ruma, alun perin kasvivaloksi ostettu, jalkalamppu (joka lähtee ensi tilassa mökille loppusäilytykseen, kunhan vain saan hankittua tilalle vähän fiinimmän yksilön).

Samalla, kun parhaalta kaveriltani jo kolmatta vuotta lainassa oleva pinnis lähti, siirtyi oma sänkymme vihdoin oikealle paikalleen, eli siis keskelle huonetta. Ja vaikka tämän muutoksen tuoma symmetria miellyttikin silmääni, niin joku siinä ”uudessa” huoneessa tuntui kuitenkin hassulta; Poissa oli se pinnasängynjalka, johon pimeässä aina lyön varpaani, poissa oli se kapea väli oman paikkani ja vauvan väliltä. Ja ennen kaikkea, poissa oli se tuhnuttaja siellä valkoisten kalterien takana.

Ja vaikka olin siis uudesta tilanteesta ihan pähkinöinä, huomasin olevani myös vähän hämilläni ja jopa hieman liikuttunut (mikä sängyn keskellä X-venytyksiä tehneestä Välkystä oli ihan naurettavaa). Noh, minusta se ei kuitenkaan ollut; Rakas lainasänky oli nimittäin majaillut makuuhuoneessamme jo todella pitkään. Ensin Kuutin yösijana ja sitten Nyytin. Emmekä olleet viitsineet siirtää sitä pois silloinkaan, kun Kuutti vähän reilun vuoden iässä muutti nukkumaan omaan huoneeseensa. Nyytti kun oli silloin jo tulossa, ja saamattoman laiskana jatkoin vain varpaani hakkaamista sängyn jalkaan melkein koko odotusajan ihan turhaan.

… Ja sitten vielä ainakin Nyytin ensimmäisen puolivuotisen, myös turhaan, sillä poikahan nukkui kiinni minussa kuin pieni takiainen aina siihen saakka, kun hänen yöunensa muuttuivat ihan totaaliseksi hulinaksi. Tuolloin helmikuun pimeinä öinä valvoessani päätin, että vieressä nukkuminen saisi nyt riittää, ja poika saisi luvan tottua nukkumaan omassa sängyssään. Ensin syötöillä ja lopulta ilman, ihan koko yön nukkuen. Olin nimittäin tuolloin itse flunssien ja yöpyörintöjen ansiosta ihan piipussa, ja valmis tekemään mitä vain saadakseni hommaan jonkinlaisen muutoksen. Mitä sitten, jos joutuisin kuuntelemaan vauvan kitisevän omassa sängyssään? Minä en ainakaan itse olisi voinut nukkua enää yhtään huonommin, kuin tuolloin tein.

Nyytti sai siis antaa periksi ja luopua paikastaan minun ja Välkyn välissä. Ja niinhän hän sitten tekikin, lopulta todella helposti ja ilman ihan mahdottomia itkuja (sellaisia en nimittäin vieläkään kestä, vaan heitän pojalle tissin suuhun, ennen kuin homma karkaa käsistä). Ensin jäi vieressä nukkuminen, sitten yösyöminen ja nyt lopulta myös samassa huoneessa nukkuminen. Ja kaikesta haikeudesta huolimattakin, se oli meille sunnuntaina ihan juhlan paikka.

Niin pieni juttu, mutta kuitenkin jo pelkästään symbolisesti niin suuri. Oman tilan takaisin saaminen edes nimellisesti, on nimittäin yksi niistä asioista, jotka vievät minut ihan pikkaisen lähemmäksi sitä elämää, jota elin ennen lapsia. Omasta mielestäni olen nyt vielä entistäkin mahtavampi tyyppi, ja en siksi muuttaisi lasten (tai Välkyn, pakko varmaan mainita, ettei tule mökötystä) osalta elämästäni mitään. Mutta tietenkin, elämä ilman lapsia oli helpompaa ja ennen kaikkea vapaampaa. Tuolloin saatoin nukkua silloin, kun nukutti, ihan niin kauan kuin nukutti. Valvoa silloin, kun valvotti ja murista yleensä itseaiheutettua väsymystä hihaani ilman, että se vaikutti kenenkään muun elämänlaatuun.

Toista se on nyt, mutta paluu entiseen ja rauhassa nukuttuihin öihin sekä harkitusti kerran pariin viikkoon sijoitettuun valvomiseen, on ihan nurkan takana. Ehkä viikon, ehkä kuukauden tai ehkä vasta vuoden päässä. Tosiasiassa täällä vieläkin heräillään yhä harva se yö, mutta keskimäärin kaikki nukkuvat paremmin kuin ennen. Ja ihan selvästi minä ja Välkky alamme vihdoin olla tässä vauvabisneksessä kunnolla voiton puolella.

Ja voi pojat, että se ajatus tuntuu hyvältä.