Jos metsään haluat mennä nyt
…niin siellä on ihan mahtavaa. Minä ja lapset löysimme nimittäin tänään ihan normaalilla puistoreissulla vaikka mitä ihmeteltävää läheisestä asukaspuistosta.
Näimme sorsapariskunnan, räkättirastaita, mustarastaita ja variksia, kimalaisia ja muutaman muurahaisen. Pupuja, tai siis ihan kunnon rusakoita, näimme myös kokonaista kaksi, ja toisen vielä keskellä kerrostalomme pihaa, kun olimme tekemässä lähtöä.
Ja mikä parasta, kotimatkalla löysimme vielä pyörätien viereisestä ojasta sammakonkutua. Inhaa hyytelömäistä tavaraa, joka tuijotteli meitä sieltä ojanpohjasta tuhannella silmällään. Ja ai että, siinä riitti Kuutille ihmettelemistä. Hän olisi varmaan hypännyt sammakkojen seuraksi uimaan suoraan ojaan, jos en olisi estänyt, niin innoissaan hän oli pikkusammakoista ja munista. (Nyytti oli kerrankin yhteistyökykyisellä tuulella ja veteli koko kotimatkan ajan mukavasti hirsiä kärryssä.)
Kuutin silmät paloivat innostuksesta, ja hän käveli koko reilun kilometrin matkan puistoon ja takaisin ihan itse parin tunnin ulkoleikkien päälle. Minun ei yhtään tarvinnut maanitella tyttöä eteenpäin, sillä hän juoksi luontokappaleelta toiselle ihan into piukassa. Itse yritin parhaani mukaan pysyä perässä ja selittää hänelle hatarasta muististani, mikä mikäkin tipu ja kukka ja kasvi oli nimeltään.
Emmekä me suinkaan olleet ainoita, jotka olivat tänä aamuna ulkona ihastelemassa kevään tuloa. Törmäsimme kotimatkalla nimittäin kahteen koululuokkaan, jotka olivat selvästikin lähteneet ulos pienelle tutkimusretkelle. Toiset lapset olivat vielä ihan pieniä, mutta isompi luokka koostui selvästi yläastelaisista. Heitä johti nuorehko bilsanopettaja, joka innosta hyppien rämpi menemään erään pienen lammen viereisissä pusikoissa samalla, kun hänen oppilaansa katselivat tympääntyneinä vieressä.
”Tavi. Ihan selvä tavi, tuo pieni sorsalintu tuolla. Pistäkääpäs muistiin, vaikka se ei olekaan siinä teidän listassa. Ja sammakonkutua, wau. Ensi viikolla on sitten nuijapäitä!” Ope pauhasi ja paineli menemään saappaat puolisääreen asti mudassa.
Kuutti olisi sännännyt myös lampeen opettajan perässä, mutta onneksi estin hänen aikeensa. Me lähdimme sitä vastoin kotiin syömään ja päiväunille.
Lounaan jälkeen yritin vielä parhaani mukaan selittää Kuutille, mitä se jännittävä sammakonkutu oikein on, ja sitten katsoimme vielä youtubesta videon sammakkojen kehityksestä. Tyttö oli ihan pähkinöinä, ja minun piti lukea kaksi unisatua, jotta hän malttoi rauhoittua unille.
Mutta uni ei tullutkaan Kuutille heti peittelyjen jälkeen, vaan vähän ajan kuluttua kuului makuuhuoneesta ääni:
”Äitii.” ”
”No mitä?”
”Minä ei tykkää saapo.”
”Että sinä et tykkää sammakoista?”
”En.”
”No, älä huoli. Ne on ihan kivoja, ja söpöjä, ja kaiken lisäksi siellä ojassa puistossa, eikä täällä kotona. Nyt silmät kiinni ja nukkumaan. Sää voit sitten kertoa niistä sammakoista isille myöhemmin illalla.”
Pistin peiton tytön päälle, annoin suukon poskelle ja laitoin oven kiinni. Ja sinne hän jäi, sammakkounia näkemään.
