Älä kokeile onneasi
Meillä on takana aikamoinen, mutta silti todella ihana viikonloppu. Perjantaina olimme Välkyn kanssa syömässä. Eikä tällä kertaa missään Sellon kulman Hesessä vaan ihan Helsingissä ja Gaijinissa. Lauantaina olimme aamupäivällä Kuutin ja Mummon kanssa uimassa Leppävaarassa, ja iltapäivällä kotonamme vieraili siskoni koira. Sen jälkeen suuntasimme vielä Jumboon ostoksille ja syömään. Tänään sunnuntaina olemme jo aamusta käyneet appiukkoni luona synttäribrunssilla, ja nyt illalla on vuorossa siivousta, pyykkitupavuoro sekä luistelureissu. Hohhoijaa, mitä menoa!
Kuten arvata saattaa Jumbo oli eilen illalla aivan täynnä sinne tänne takki auki hortoilevia ihmisiä ja joka paikan tukkivia lastenvaunuja (mukaan lukien omamme). Kaikki sujui meidän osaltamme tungoksesta huolimatta hyvin, mutta, kun mummo kysyi meiltä ruuan jälkeen, lähtisimmekö heidän kanssaan vielä Cittariin, niin totesin, että ei. ”Me mennään tästä nyt suoraan kotiin,” oli minun tyly vastaukseni. Olisin omasta puolestani tietenkin vielä voinut jäädä ostoskeskukseen hortoilemaan vaikka koko illaksi, mutta koko köörimme kanssa en kuitenkaan halunnut ryhtyä moiseen kanssa.
Nyytti oli nimittäin jo ravintolan jälkeen niin väsynyt, että hänen silmänsä alkoivat lurpsua heti, kun laitoin hänet sylistä vaunurunkoon viritettyyn turvakaukaloon. Poika olisi kyllä nukahtanut ja antanut meille aikaa viipyä ostoksilla vielä hetken pidempään, mutta Kuutti olisikin taas ollut toinen juttu. Laskin nimittäin mielessäni, ettei meillä ruokailun jälkeisestä hyvästä pössiksestä huolimatta ollut kauheasti aikaa ennen kuin tytön pitäisi olla nukkumassa. Parempi oli lähteä heti, silloin kun kaikilla oli vielä hyvä mieli, kuin jäädä ja katsomaan, miten pitkään lapset jaksaisivat.
Nykyäänhän homman nimi on meillä nimittäin sellainen, ettei Kuutilla minusta ole lainkaan sellaista sopivaa väsymyksen vaihetta, jonka minä helposti tunnistan itsessäni silloin, kun minun on aika mennä nukkumaan. Tyttö menee siis joko tuhatta ja sataa, tai sitten ei ollenkaan. Ja väsymystila on joko nolla, eli ei yhtään, tai täysin yliväsynyt, jolloin ei mikään enää onnistu. Saman ilmiön olen huomannut myös muiden lasten sekä myös meidän Nyyttimme kohdalla, joten luulen tehneeni tässä nyt yhden niistä vähän suuremmista universaaleista vanhemmuusoivalluksista.
Eli minusta siis lapset ylipäätään ja varsinkin meidän vesselit pitää laittaa nukkumaan mieluummin vähän aikaisemmin kuin liian myöhään. On ihan turhaa katsoa ja odottaa sitä, että lapsi osoittaa itse väsymyksen merkkejä, koska yleensä siinä vaiheessa, kun vanhempi ne leikkien keskeltä huomaa, on jo vähän isompaakin myrskyä ilmassa. Tai no, jokainenhan voi tietenkin tehdä juuri niin kuin itseään huvittaa, mutta minä en ainakaan jaksa kuluttaa aikaani ja hermojani siihen, että kuuntelisin lasteni väsymyskitinää, silloin kun voin omalla toiminnallani tehokkaasti ennaltaehkäistä sen.
Ja miten sitten onnistun yliväsymyksen ehkäisemisessä? No, pitämällä kiinni päivärytmistä ainakin useimpina päivinä. Päivärytmi ei ole minulle mikään itse tarkoitus ja pyhä sana, vaan työkalu, jonka avulla helpotan meidän kaikkien elämää. Lapset tottuvat nimittäin rutiineihin helposti, ja tottuvat esimerkiksi nukahtamaan vaunuihin aamuleikkien ja tissittelyn päälle. Kaikkein parasta ruoka- ja nukkumaanmenoajoista kiinni pitämisessä on kuitenkin se, etten koskaan ole täysin ulalla siitä, mistä tuulee, ja, mitä nyt tapahtuu. Jos lapsi nimittäin kitisee väsymystään silloin, kun olemme vasta palaamassa kotiin jostain reissusta, vaikka on jo esimerkiksi päikkäriaika, niin osaan syyttää hänen käytöksestään vain itseäni, ja suhtautua tilanteeseen parhaalla mahdollisella tavalla.
Ja kaikista tilanteistahan ei tietenkään pääse pois ja pakoon kotiin juuri silloin, kun itse haluaisi. Tuolloin homman nimi on suunnittelu ja sitten tietenkin se, että asettaa itsensä valmiiksi kitinänkestomoodiin. Mutta silloin, kun mikään ei estä, niin ainakin meidän pitää lähteä kotiin viimeistään silloin, kun olemme Välkyn kanssa alustavasti sopineet. Vaikka juhlat olisivat juuri parhaimmillaan, ja vaikka tapahtuisi mitä. Niin homma toimii nimittäin kaikista parhaiten, ja kaikille jää reissuista parempi mieli.
Eli siis: Älä kokeile onneasi, vaan lähde ajoissa kotiin ja nukkumaan. Se on meidän sääntömme numero yksi.