Anteeksi, että raivosin
On muutama asia, jotka saavat minut näkemään punaista silloin, kun liikun invalidin edellytyksin, eli siis lastenvaunujen kanssa, kaupungilla. Yksi ovat ihmiset, jotka eivät vahingossakaan avaa vaunuille ovea. Toinen, vähän pahempi, ovat ihmiset, jotka katsovat minua paheksuen silloin, kun jompikumpi lapsistani känisee tai kiukuttelee. Kolmas, ja kaikkein pahin, ovat kuitenkin hyväjalkaiset ihmiset, jotka vievät hissitilan lastenvaunuilta, vaikka he voisivat aivan hyvin matkata ostoskeskuksia ylös tai alas portaissa.
Täältä Suomesta ei nimittäin varmaankaan löydy yhtään sellaista ihmistä, joka on joskus kulkenut kaupungilla lastenvaunujen kanssa ja tullut ohitelluksi hissijonossa. Niin ärsyttävää. Tietenkin jalkamiehet ehtivät hissiin ensin, koska minun tarvitsee vielä reagoinnin jälkeen nopeasti tarkistaa, että kaikki on vaunuissa päällisin puolin ok, kääntää kiesit ja rullata ne hissiin, jos sinne siis enää siinä vaiheessa mahtuu. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen jäänyt kiukkua pursuten kihisemään hissin eteen ja odottamaan seuraavaa samalla, kun hissiin tunkeneet ääliöt töllistelevät poukkoiluani vaunujen kanssa ilman, että kukaan tajuaa antaa paikkaansa minulle ja meille. Minä, lapset ja meidän lastenvaunumme, kun emme voi mennä portaita, vaikka usein haluaisimme! Kuinka vaikeaa se on tajuta?
No, ärsytykseni kokemaani lastenvaunujen hissisyrjintää vastaan sai tällä viikolla aivan uuden ulottuvuuden, kun olimme lasten, mummon ja vaarin sekä uusien tuplarattaidemme kanssa Helsingissä. Kampin kauppakeskuksen hissijonossa vähän minua vanhempi nainen teki nimittäin juuri sen, mitä eniten inhoan, ja livahti ohitseni hissiin juuri, kun olin kääntämässä kiesien keulaa kohti oviaukkoa. Aikaisemmin kiukkuni hissiohittelua kohtaan on vaan kiehunut hiljaa kannen alla pääkoppani sisällä, mutta tällä kertaa ärtymykseni purskahti odottamattomasti yli. Huusin nimittäin naisen perään, että ”Kiva, kun otit sen hissin. Me mennään nyt sitten varmaan noita portaita!”. Nainen totesi siihen vähän hämillään, että ”Eikös tähän mahdu?”. ”Näillä supervaunuilla vai?” kysyin, ja hän käveli ulos. Me rullasimme sen jälkeen sisään.
Tämän jälkeen omalta kohdaltani katsottuna pahin mahdollinen tietenkin tapahtui; Nimittäin, mahduimme lopulta kaikki hienosti kyytiin, tuplavaunumme, minä, mummo ja vaari, sekä avautumiseni kohteena ollut vieras nainen. Ja voi, kun purkautumiseni nolotti minua. Seisoimme kaikki kasvotusten (paitsi kärryssä olleet lapset, jotka tuijottivat hissin takaseinää), mutta en voinut edes nostaa katsettani ja katsoa häntä silmiin. Ja voi, miten kolmen kerroksen hissimatka ei koskaan ole tuntunut pitemmältä kuin tuona hetkenä.
Heti raivoamiseni jälkeen tunsin piston sydämessäni oman käytökseni johdosta. Reaktioni oli asian kokoon nähden nimittäin ihan suhteeton, ja ennen kaikkea minua harmitti se, että näytin käytökselläni huonoa esimerkkiä myös kärryissä kököttäneille lapsilleni. Raivota nyt tuolla lailla vieraalle ihmiselle. Mitään asioita ei nimittäin hoideta noin, ainakaan meillä.
Asiaa parantaakseni minun olisikin vähintään pitänyt pyytää tapahtunutta anteeksi hissiraivoni kohteeksi joutuneelta tuntemattomalta naiselta. Avata suuni, ja sanoa jotain ihan sillä normaalilla äänelläni ilman ärtymystä, ja katsoa häntä silmiin. Jotenkin en kuitenkaan pystynyt siihen. Nainenhan oli tehnyt väärin. Ohitellut ja tunkenut hissiin, vaikka rullaportaat sijaitsivat aivan vieressä. Hän oli väärässä, hän, mutta niin olin käytökselläni minäkin.
Katumuksen alhossa haluankin nyt omatuntoani keventääkseni esittää pahoitteluni hissiraivoni kohteeksi torstaina joutuneelta tuntemattomalta naisihmiseltä: Eli siis, anteeksi. En olisi saanut huutaa. Asia oli mitätön, ja käytökseni asiatonta. En tiedä, mikä minuun oikein meni, mutta yritä ymmärtää kaltaistani väsynyttä äitiyslomalaista. Yöimetykset, vauva-arki ja u know. Toivottavasti voimme vielä katsoa toisiamme silmiin, jos joskus kohtaamme Helsingin vilinässä, mutta jätä hissit kuitenkin jatkossa niitä tarvitseville, ja älä ohittele. Silloin välimme ovat ainakin minun puolestani kunnossa.