Ei päiväunille!
Istun mummolan olohuoneen nojatuolissa ja ympärillä on tyhjää. Lapset nukkuvat vihdoin päiväuniaan. Kumpikin omassa sängyssään ja eri huoneissa. Ikkunan takaa kuuluu naapurin sedän ruohonleikkurin surina ja keittiöstä kahvinkeittimen pulputus. Kohta Nordqvistin Franskrost tuoksuu jo nenään ja minulla on hetki aikaa ihan vain itselleni.
Hetki puuhata jotain omaa, tai olla puuhaamatta. Hetki ajatella ajatukseni kerrankin loppuun asti, tai olla vähän aikaa miettimättä yhtään mitään. Hetki unohtaa kaikki renkkuminen ja riekkuminen ja ainainen meno, ja vaikka laittaa silmät kiinni…
”Hei, ei niin nopeasti!” järkeni puuttuu yhtäkkiä peliin. Se tietää nimittäin aivan hyvin, että jos nyt ummistan silmäni, nukun makeasti pois ainakin seuraavan tunnin. Ei toivoakaan lyhyistä nokkaunista, niihin en vain yksinkertaisesti kykene. Nukun sen sijaan joka ikinen kerta menemään kuin pieni lapsi aina siihen asti, kunnes täystuhot heräävät omilta uniltaan viimeistään vähän ennen kahta.
Silmiä kirvelee ja ajatuksenjuoksua hidastaa vieläkin yöllä taas kerran liian lyhyeksi jäänyt uni. Päikkärit tekisivät nyt poikaa, mutta tiedän, että minun on kaikin tavoin taisteltava tämän pienen raskaan hetken yli yleisen hyvinvointini tähden.
Nimittäin, päikkäreistä ei minulle seuraa hetken helpotuksen lisäksi pidemmän päälle yhtään mitään hyvää. Jos nukun päivällä, niin en saa unta riittävän aikaisin illalla, ja jos nukahdan liian myöhään, niin herään seuraavana aamuna zombina kukonlaulun aikaan pikkuriiviöideni kanssa.
Omaan päivärytmiini päikkärit eivät siis sovi, eivätkä ole enää pitkään aikaan sopineet, paitsi silloin kun olen ollut raskaana ja jatkuvasti ihan kuoleman väsynyt. Tiedän sen nyt parin vuoden mittaisen kovan koulun kokemuksella. Minun ei kannata missään nimessä sotkea unirytmiäni, sillä se on varma tie vielä entistäkin syvempään väsymykseen ja mielenterveyden lopulliseen menetykseen.
Päivällä nukkumisessa on myös se huono puoli, että lasten päikkäriaika on se paras aika minulle viettää hetki aikaa omissa puuhissani ja omien ajatusteni kanssa. Jos käytän tämän kallisarvoisen puolitoistatuntisen nukkumiseen, niin minulle ei oikeasti jää kuin reilu tunti ilta aikaa ihan vain itselleni.
Itse asiassa, minulla oli tämän äitiysloman aikana pitkään sellainen rutiini, että puuhailin omiani lasten päikkäreiden ajan sen sijaan, että olisin nukkunut. Nyytti kun alkoi viime vuoden lopulla nukkua uniaan keskellä päivää samaan aikaan Kuutin kanssa ja minä nautin tästä tiukan päivärytmin ja selkeiden nukutusrutiineiden avulla itselleni järjestämästäni vapaahetkestä täysin siemauksin.
Aloitin bloggamaan, ja kirjoittelin pitkään lyhyempiä juttuja sillä idealla, että tekstien piti mahtua tuohon yhteen päikkäriväliin. Ja niinhän ne mahtuivatkin vähän aikaa, ja elämä hymyili… kunnes aloin taas itsekin nukkua päikkäreitä. Paikkasin niillä tuolloin kevättalvella yöimetyksen ja muiden hulinoiden myötä kipeäksi kasvanutta univajettani, ja homma toimi ihan hyvin aina siihen asti, kunnes imetys loppui.
Sen jälkeen, ja ehkä myös vuodenajan vaihteluiden myötä, iltanukahtaminen ei päikkäripäivän päälle ollutkaan enää ollut yhtä helppoa. Tämän lisäksi myös kaikki päivän ajatustyö ja kaikki tietokonehommat siirtyivät keskipäivästä iltaan sillä seurauksella, että sitä ihan aitoa virkeyttä tuovat yhtäjaksoiset yöunet lyhentyivät hälyttävän lyhyiksi.
Ja tätä noidankehää jatkui ja jatkui ja on jatkunut jo useamman kuukauden ajan. Tähän päälle vielä lasten viimeisin villitys, eli kello viiden herätykset, ja totaalikipsaava väsymys on tällä viikolla viimein ollut valmis. Olen herännyt joka aamu väsyneenä ja vilkuillut joka päivä kelloa pitkin iltaa vain odottaen nukkumaanmenoaikaa ja omaa lepoani. Olen siis melkein koko ajan ajatellut nukkumista, ja nukkunutkin, mutta päikkäreiden myötä vain huonossa rytmissä. Ja tähän on nyt viimein tultava muutos!
Olen tällä hetkellä nimittäin jo niin väsynyt, etten enää voi jatkaa samaan malliin kuin ennen. Minun pitää päästä nukkumaan ajoissa, ja kieltää itseltäni siksi päikkärit. Ehdottomasti ja joka ikinen päivä, ellei sitten tiedossa ole jotain iltahommaa, jota varten minun tarvitsee ihan erityisesti ladata akkujani. Tästä lähtien sanonkin siis tiukasti ”Ei päiväunille” ja pakotan itseni vaikka jumppaamaan seuraavan kerran, kun silmäluomeni alkavat lounaan jälkeen painua vastustamattomasti kohti lähtökuoppiaan.
Tästä pidän nyt kerrankin kiinni. Minun on yksinkertaisesti pakko perheeni (ja nyt mummolassa loisimisemme ajan myös mummon ja vaarin) yleisen hyvinvoinnin kannalta.