Esikoinenkin tarvitsee kahdenkeskeistä aikaa
Miten voi olla, että minusta tuntuu päivän päätteeksi siltä, etten ole kunnolla ehtinyt bondata kummankaan lapsen kanssa koko päivänä, vaikka olen täyspäiväisesti molempien kanssa kotona? Enkö juttele kummallekin milloin mitäkin, katso silmiin ja hellittele? Kyllä, tavallaan, mutta ehkä en sittenkään tarpeeksi.
Nimittäin verrattuna siihen huomion määrään ja aktiiviseen kanssakäymiseen, jonka kohdistin yksin Kuuttiin hänen ollessa vauva, molempien pikkuisten on nykyään pärjättävä huomattavasti vähemmällä. Koko ajan, kun puhun toisen kanssa, tähyilen toisen puuhia silmäkulmastani. Kun hellittelen toista, niin jaan huomiota myös toiselle, ja kun laulan yhdelle, niin laulan samalla molemmille. En jotenkin vain osaa kovin hyvin keskittyä vain yhteen lapseen kerrallaan silloin, kun molemmat pyörivät yhtä aikaa jaloissani. Olen koko ajan joka paikassa ja siksi tavallaan en koskaan missään. Tai varmaankin olen, mutta silti painin riittämättömyydentunteiden kanssa harva se päivä.
Suurin sudenkuoppani riittämättömyyden kanssa on pelkoni siitä, että toinen jää ilman tai selvästi vähemmälle, jos en koko ajan pidä molemmista yhtälailla huolta. Tämä aiheuttaa sen, että minulla on valtava tarve jatkuvasti tasapäistää jakamani huomio molempien lapsien kesken, ja huomioida molemmat pikkuiset vuorotellen nopeissa sykleissä. Kato tää leegopoika menee tänne ylös! Huiii, kun on hurja liukumäki! Katoppa mitä Nyytti on puolestaan löytäny? Maistuukos se kirahvi hyvältä maistuuko? (ja saamaan aikaan se leegopoika jo koputtaa mun olkapäätä, koska leikin juoni katkesi Kuutin kanssa juuri parhaimpaan kohtaan).
Ja kuten esimerkistänikin jo huomaa, tämä kaikki johtaa lopulta siihen, etten koe keskittyväni oikein kumpaankaan lapseen kunnolla, tai ainakaan sillä intensiteetillä, kuin itse haluaisin keskittyä. Kaikki leikit jäävät aina kesken ja minä poukkoilen päivät pitkät lasten ja kotihommien välissä kuin peura ajovaloissa. Hohhoijaa, ja niin ikävää, kun sitä näin illan pimeinä tunteina oikein kunnolla miettii
Mutta onko harmitus riittämättömyydestäni vain yksin minun ongelmani vai harmittaakohan tämä lapsiakin yhtä paljon kuin minua? Varmasti juuri siinä hetkessä, kun jokin kiva leikki tai puuha keskeytyy, lapsia harmittaa, mutta suuressa mittakaavassa luulen, että ei. He ovat nimittäin molemmat tottuneet tähän kaaokseen sekä äitinsä huomion alituiseen poukkoiluun, ja kehittyvät kaikesta tästä huolimatta ihan normaalisti.
Itse asiassa, Nyytin neuvolalääkäri totesi pojan 4 kk-tarkastuksessa, ettei pikkuinen kärsi huomion vähyydestä, vaikka minulla onkin kahdenkeskeisiä hetkiä antaa hänelle paljon vähemmän kuin aikanaan Kuutille. Hän ei nimittäin tiedä paremmasta, eikä osaa edes kuvitella maailmaa, joka pyörisi vain hänen ympärillään. Hänen maailmassaan heitä lapsia on aina ollut kaksi, ja hänkin on melkeinpä alusta asti joutunut odottamaan vuoroaan sekä oppinut jakamaan äidin sylin ja katseen.
Mutta entäs sitten Kuutti? Tyttöhän oli ainokainen ja ehdoton ykkönen aina siihen asti, kunnes pikkuveli syntyi. Ainakin vauvan tulo oli vähän alle kaksivuotiaalle Kuutille aivan selvä shokki. Kuutti oli aluksi selvästi ymmällään tapauksesta, vaikkakin hän ymmärsi hyvin nopeasti Nyytin olevan täysin riippuvainen minusta. Kuuttihan on aina ollut toisaalta täyttä touhua ja dynamiittia ja toisaalta hyvinkin ujo ja herkkä tapaus, eikä hänellä mennyt kauaa tajuta, että äiti oli nyt hetken aikaa pakon sanelemista syistä hieman enemmän kiinni Nyytissä kuin hänessä. Aikaperspektiiviähän tyttö ei tietenkään vielä tuolloin pystynyt käsittämään, mutta vakuutimme Välkyn kanssa molemmat hänelle, että tilanne oli vain väliaikainen, ja, että Nyytti kasvaisi isoksi ja hänelle sopivaksi leikkikaveriksi alta aika yksikön.
Helppoa alku ei siltikään ollut, ja muistan elävästi ainakin yhden kerran ensimmäiseltä viikolta, jolloin minun piti lukea Kuutille iltasatu ja peitellä tyttö nukkumaan muutaman sairaalassa vietetyn yön jälkeen. Peittelystä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä jo aikaisemmin nukkumaan peitelty Nyytti avasi nälkäisen kitansa ja sanaisen arkkunsa kesken tarinan. Yritin selittää Kuutille, että minun piti mennä, ja pieni tyttöni istui sängyllä ja ymmärsi. ”Mamma, vauva.” Hän sanoi ja osoitti makuuhuonettamme kohti. ”Här minä.” Hän jatkoi ja puhkesi itkemään.
Ja voi, kun minäkin siinä tilanteessa sulin. Sulin kuin lumiukko, ja vollotin kyyneleitä pienen ihmisen pahan mielen takia. Mutta siitäkin päästiin nopeasti eteenpäin, ja pikkuhiljaa arki otti perheestämme vallan, ja kaikki asettui uomiinsa. Kuutti tottui Nyyttiin ja Nyytti Kuuttiin, ja molemmat tottuivat siihen, että äiti ja isi, aivan kuten kaikki muukin pitää jakaa. Ja hyvinhän meillä kaikki on lopulta mennyt, ajoittaisista riittämättömyydentuskista ja lasten huomionhakuisuuskohtauksista huolimatta.
Luulen, että tässä meitä auttoi se, että Kuutti oli kuitenkin niin pieni Nyytin syntyessä. Pienen ihmisen muisti ei nimittäin ole kauhean pitkä, ja uudesta normaalista muodostui hänelle nopeasti se ainoa tapa olla ja elää. Kuutti hyväksyi ja tottui, mutta se ei silti tarkoita sitä, etteikö hän välillä varmasti kaipaa enemmän huomiota. Eikä siinä vielä kaikki, nimittäin myös minä kaipaan enemmän kahdenkeskeistä aikaa tyttäreni kanssa. Aikaa vain meille ja aikaa leikkiä leikit kunnolla loppuun, sekä kerrankin aikaa rauhassa kuunnella, mitä pikkuisella on sanottavaa.
Ja kun arki kahden pienen kanssa kotona on sellaista kun on, niin se kahdenkeskeinen aika pitää sopia kunnolla etukäteen Välkyn kanssa ja merkitä kalenteriin muistutuksen kera. Tänään aamupäivällä minulla on aikaa vain Kuutille. Tänään me mennään yhdessä uimaan tai leikkimään ihan kahdestaan ja jätetään pojat kotiin. Tänään tehdään vain meidän juttuja ja ollaan onnellisia yhdessä; yksi äiti ja sen maailman mahtavin pieni tyttö!