Eteen ja ylös
Yksi huonoimpia luonteenpiirteitäni on se, että jään märehtimään asioita ja harmittelen sekä jälkiviisastelen mitä milloinkin. Useimmiten minua harmittavat tekemiseni sanomiseni ja se, etten taaskaan pystynyt pitämään kitaani kiinni, vaan päästin suustani sammakon tai pidin suurta ääntä itsestäni silloin, kun muut minua fiksummat ihmiset osasivat olla hiljaa.
Luulenkin, että pystyisin melko kivuttomasti elämään märehtijäluonteeni kanssa, jos persoonani olisi muuten melko lailla tasainen ja ulosantini aina viilipyttymäisen hillittyä (tietenkin lukuun ottamatta mahtavia vitsejäni). Mutta kun se ei ole. Minä nimittäin räiskähtelen milloin mistäkin asiasta, kiinnostun täysillä melkein kaikesta ja säntään uusiin projekteihin sekä keskusteluihin suuna päänä ja holtittomasti kuin leikkihimoinen koiranpentu.
Sanalla sanoen olen melko lailla impulsiivinen ihminen. Teen kaikkea täysillä, ja harmittelen sitten vasta jälkeenpäin, että mitä taas tuli sotkettua. Olen siis joko off tai on, ja näiden asentojen välimuotoisella matkavauhtiasetuksella hoituvat lähinnä vain arjen askareet. Tämä tarkoittaa sitä, että saan tämän hetkisessä elämässäni lasten kanssa touhuamisen lisäksi aikaiseksi joko paljon tai en mitään. Saatan yhtenä viikonloppuna konmarittaa läpi kaksi vaatekaappia ja myydä puolet pois heitettävistä tavaroista Tori.fi:ssä, ja sitten saatan taas olla pari kuukautta tekemättä yhtään mitään.
Eikä siinäkään tietenkään ole mitään pahaa, ettei päivän päälle välttämättömien askareiden lisäksi joko jaksa tai viitsi tehdä mitään ekstraa, paitsi, että on; Vakuutusyhtiö ei nimittäin maksa korvauksia yhtään mistään, ellei niitä vanhoja lastenlääkärimaksuja nakuta sinne nettipalveluun, vanhat lelut ja vaatteet eivät itse kävele ulko-ovelle ja heiluta sieltä näkemisiin, harrasteopiskeluni lopputyö ei valmistu itsellään, eikä blogiin jää yhtään muistoa tästäkään äitiyslomasta, ellen minä jaksa aina vähän väliä hieman naputtaa konetta.
Ja kaikkein pahintahan kaltaiselleni märehtijäluonteelle tällaisessa tilanteessa on se, kun oma saamattomuuteni alkaa ärsyttää minua ihan toden teolla: ”Olisi pitänyt vain kirjoittaa, vaikka iltaisin väsytti. Olisi vain pitänyt puristaa, eikä sen sijaan katsoa telkkaria. Olisi ja olisi, mutta taaskaan en tehnyt. P***leen Jokiska, sinä senkin lusmu!” Ja ainakin omalla kohdallani suurta ärsytystä seuraa usein myös suuri masennut ja sitten myös luovutus. ”En mä varmaan kuitenkaan koskaan valmistu, eikä siitä kirjoittamisesta ja ainutlaatuisen ajan muistiin painamisesta tullut taaskaan mitään. Koti se nyt vaan on tällainen kuin on. Ehkä mä siivoan sitten joskus, viimeistään silloin, kun me joskus muutetaan.”
Impulsiivisuudessani olin onnistunut taas kerran alkutalven pitkän horrostamisen jälkeen hautaamaan omakuvani aikaansaavana ihmisenä ja siinä samassa kaikki to do-listallani jo pidemmän aikaa roikkuneet projektit toivottomien töiden arkistoon syvälle aivojeni pimentoon. Ajattelin, ettei blogin jatkamisessa ollut enää reilun kuukauden jälkeen mitään mieltä; olinhan menettänyt jo lukemattomia hetkiä ja jättänyt kirjoittamatta monia juttuja, jotka olisin tavalla tai toisella halunnut saada merkittyä muistiin. Ja sitten vielä se lopputyö ja ne muutamat kurssit, jotka minulla on opiskeluissa jäljellä. Yritin suorittaa niitä jo ensimmäisen äitiyslomani aikana, mutten saanut tuolloin aikaan muuta kuin keskeneräisiä kursseja, stressiä, opettajien edessä nolostelua ja pettymystä. Kerrasta viisastuneena ilmoittauduinkin koko kuluvaksi lukuvuodeksi poissaolevaksi, ilman sen suurempia suunnitelmia tai toiveita minkäänlaisesta etenemisestä ja valmistumisesta.
Miksi siis pyristellä ja yrittää, kun niistä projekteista ei kuitenkaan tule mitään? Mutta kun tulee, kunhan vaan yrittää. Jatkaa siitä mihin jäi, ja tekee ihan vain jotain. Kirjoittaa, vaikka sitten ihan täyttä sontaa ja ympäripyöreitä. Siivoaa, vaikka vain hylly kerrallaan. Urheilee vähän joka viikko. Ja lähettää sille opettajalle jo varmaankin viidennenkymmenennen anelevan meilin parin vuoden hiljaiselon jälkeen. Miettimättä ja harmittelematta, tekee ja tekee. Vähän kerrallaan, ihan vain tekemisen ja aikaansaamisen ilosta.
Ja voin kertoa, että harmituksestakin voi tällainen ikuinen itseensäpettyjäkin lopulta päästä eteenpäin. Tällä viikolla huomasinkin nimittäin yhtäkkiä istuvani sen tutun opettajan huoneessa, into silmissäni ja palavat ajatukset päässäni siitä, mistä haluaisin lopputyöni kirjoittaa. Huomasin katselevani kaksi vuotta täyden pahuuden vallassa ollutta lastenvaatekaappia vastasiivottuna, ja huomasin taas pitkästä aikaa ensimmäisen blogikirjoituksen saaneen tykkäyksiä. Ja ah, miten paljon energiaa ja sisäisiä taputuksia omalle olkapäälleni minä kaikista näistä onnistumisista sainkaan! Miten pienestä sitä voi tullakaan iloiseksi, ja miten nopeasti saamattomuuden sarjan lopulta saakaan kääntymään, kun vain tekee.
Eli siis ihan vaan sillä, että uskaltaa yrittää uudestaan menneistä epäonnistumisista huolimatta pääsee pitkälle ja oikeastaan ihan minne vaan. Lupaankin siis jatkossa antaa itselleni kaiken menneet töppäykset ja niiden kanssa menetetyn ajan anteeksi, ja yksinkertaisesti vain yrittää ja aloittaa siitä, mihin viimeksi jäin. Sillä se nimittäin hoituu, ihan kaikki.