Haikeana ja vaikeana

Eilen oli viimeinen puistopäivä. Minä, Kuutti ja Nyytti, tuttu puistotie, ojan ankat ja jo viikkoja sitten siimahäntiensä avulla pois uiskennelleet sammakonpoikaset, puiston leikit, keinut ja askartelut, sekä muutamat tutut äidit ja lapset, joille minä sanoin heipat.

Huomenna on nimittäin juhannus, ja juhannuksen jälkeen alkaa kesä. Ja kesän me vietämme mökillä aina siihen asti, kunnes palaan töihin elokuun ensimmäisenä päivänä. Nyt on vielä kaikki hyvin, ja tästä elämä vielä vain paranee, sillä koko seuraavan kuukauden ajan olemme yhdessä koko perheen voimin. Ja sitten vielä mummo ja vaarikin auttavat ja vahtivat pieniä ikiliikkujiani aina vähän väliä.

Ah sitä ihanuutta ja luksusta. Kaksi aikuista silmä- ja käsiparia on nimittäin niin paljon enemmän kuin yksi, varsinkin nyt kun Nyyttikin itsepintaisesti painaa menemään omilla tutkimusretkillään vähääkään välittämättä minun kielloistani ja komennoista. Että pieni vauva voikaan päästä eteenpäin niin kovaa, ja vielä kontaten… Hohhoijaa.

Mutta entäs sitten kesän jälkeen? Mikä minua silloin odottaa? Paluu oravanpyörään ja kova tiputus jatkuvaan kiireeseen ja riittämättömyyden tunteeseen sekä osattomuuteen niistä hetkistä ja ihanista päivistä, joita Välkky ja lapset täällä kotona yhdessä viettävät? Ehkä, vaikka luulen kyllä, että omat hommat ja aikuisten aika kodin ulkopuolella tekevät minulle taas pitkästä aikaa ihan hyvää.

Eniten pelkään ehkä sitä, että menetän töihin palatessani oman aikani kokonaan. Tiedän, että tämän pienen kolmen symbioosimme purkautuminen tulee olemaan minulle kova paikka, ja minun on vaikea kuvitella, että haluaisin käyttää töiltä ylitse jäävän ajan mihinkään muuhun kuin lasten kanssa olemiseen. Tiedän, että äitiä odotetaan kovalla innolla kotiin joka päivä, eikä kotoa ole poistumista ennen kuin molemmat pienet päät koskettavat tyynyä. Eikä välttämättä ole sittenkään, sillä pitäähän Välkynkin kotimiehenä saada aikaa itselleen ja harrastuksilleen, ja vaikka joskus iltaisin sopisikin, niin pitäähän minunkin nukkua. Miten tässä kaikessa käy minun?

Ja niin, auttamaton ja masentavan syvä väsymys on myös yksi asia, jota pelkään töiden aloituksen kohdalla. Mitä jos tunnit vaan eivät enää riitä kaikkeen, ja mitä, jos jostain pitää luopua? Mistä? Kirjoittamisesta, liikunnasta, kodin edes siedettävän tasoisesta järjestyksestä vai yöunista? Urk, en halua edes ajatella sitä.

Töihin on kuitenkin mentävä, mutta onneksi vasta kesän jälkeen. Ja kyllä tämä minua juuri nyt vaivaava haikeus kotiajan loppumisesta varmasti pian helpottaa, kunhan vain mekin pääsemme mökille vähän tutisemaan pois mahtavan juhannussään aiheuttamia vilunväreitä.

Ja vilunväreistä puheenollen, pari isoa sellaista juoksi tänään selkääni pitkin, kun länttäsin iltapäiväulkoilullemme lähtiessä koti ovemme kiinni, niin että tuntui. Tajusin nimittäin juuri sillä samalla hetkellä, etten vakaasta aikomuksestani huolimatta ollut ottanut avaimia kassiini eteisen pöydältä. Sinne ne jäivät, samalla kun me jäimme lukkojen taakse ulos.

Soitin siitä sitten Välkylle, ja pyysin häntä tulemaan siedettävän aikaisin kotiin töistä, ihan vain siltä varalta, jos vaikka Kuutille tulisi pissahätä tai jotain. Kello oli vähän yli kolme, ja Välkky oli omien avaimien kanssa tulossa kotiin puoli viideltä. Kyllä me siihen asti lasten kanssa hyvin pärjäisimme pihalla.

Paitsi, että pian tämän jälkeen huomasin, kuinka taivas synkkeni yllämme. Pisaroita alkoi hiljaa ropista maahan ja kaukaa kuului ukkosen vielä vaimea jyly. Haroin vielä kerran kassini läpi perin pohjin, ja vihdoin silmiini osui pelastus: Auton avaimet, ja vielä sen auton, joka seisoi parkkipaikalla, ja jossa on molemmille lapsille turvaistuimet. Mahtavaa!

Säntäsin siltä seisomalta lasten kanssa autoon sateelta suojaan, ja soitin Välkylle, että tulisimme sittenkin hakemaan kotiavaimet häneltä jo nyt. Painelimme ensin Välkyn työpaikalle ja sieltä sitten vielä suoraan autolla Myyrmanniin ostamaan mansikoita ja Välkyn erikoispyynnöstä Subwayn patonkeja.

Ulkona näytti silloin tältä, satoi rakeita ja ukkosti ihan kunnolla. Siinä minä vaan sitten taputtelin rattia ja kiittelin moukan tuuriani, ja samalla vähän myös päivittelin sitä, miten vaikeaksi asiat voi sähläämällä itselleen tehdä. Pitihän minun tietysti lukita meidät ulos kotiäitiyteni viimeisenä päivänä ja vielä juuri sillä hetkellä, kun alkamassa oli ihan kunnon myrsky. Hohhoijaa. Tämä mamma on näköjään ainakin kovasti jo kesäloman ja juhannuksenvieton tarpeessa.

– – –

P. S. Alkuperäisestä tekstistä oli unohtunut kuva. Lisäsin sen ja mokasin samalla jutun tallennuksen. Sähläys siis jatkuu ihan niin kuin eilenkin, jolloin sama homma kävi alunperin jo toukokuun alussa julkaistun Martsaripostauksen kanssa. Hohhoijaa. Antakaa mulle anteeksi.