Kaikki muuttuu, taas.
Perjantaina Välkky kysyi minulta ison kysymyksen: Haluisitkos lähteä kesän jälkeen töihin? Hän jäisi puolestaan kotimieheksi lapsia kaitsemaan ja nautiskelemaan koko pitkäksi syksyksi. Keittämään puuroa ja kahvia ja katselemaan ruskan työtä keittiön ikkunasta. Eikös se olekin juuri sitä, mitä hoitovapaalla tehdään?
No juu ei. Kyllä täällä väännetään hampaat irvessä ja imuri kädessä päivästä toiseen pikku riiviöiden ja niiden aikaan saaman sotkun perässä. Ja tapellaan vieläkin joka ikinen päivä pukemisesta, niin sisä- kuin ulkovaatteidenkin kohdalla ja nykyään vielä molempien lasten kanssa.
Mutta sitten täällä myös leikitään ja piirretään ja maalataan ja luetaan satuja ja ihmetellään elämän mahtavuutta. Kasvetaan ja ihastellaan toisiamme ja ympäristöämme. Ja ennen kaikkea ollaan lähellä toisiamme, minä lapsia ja lapset minua sekä toisiaan, tänä ainutlaatuisena ja tärkeänä aikana, kun pikkuiset pentumme ovat vielä ihan pienen pieniä.
Ja vaikka minusta on aivan mahtavaa, että Välkky ihan itse, täysin ilman minun painostustani, on päättänyt jäädä kotiin, olen myös vähän järkyttynyt. Olin nimittäin jo täysin asennoitunut jäämään kotiin vielä seuraavaksikin puoleksi vuodeksi. Tekemään kaikkea muuta kuin normaalia työtäni ja toteuttamaan kaikkia niitä kivoja seikkailuja, joita vielä vuoden alussa uhosin tekeväni.
Minä kun olen oikeastaan vasta päässyt oikein kunnolla vauhtiin monen asian kanssa, nyt kun ilmat ovat viimein lämmenneet kymmenen asteen ja pakkasöiden yläpuolelle. Olen viimein löytänyt enemmän kivoja ja samanhenkisiä mammakavereita, käynyt varsinkin Helsingissä reissuilla, kirjoittanut kiihtyvällä tahdilla blogia sekä aloittanut lopultakin lukemaan materiaalia viimeisiä harrasteopinnoistani puuttuvia kursseja varten. Pitääkö tämä kaikki nyt jättää, ja mitä saan niiden tilalle? Kiljuvan vastaanoton joka päivä, kun vihdoin selviän rättiväsyneenä kotiin kehäkolmosen neljänruuhkasta? Kirjoituspöydän ja tietokoneen ja palaveripullat puistopäivien ja iltapäiväkahvien sijaan?
Jep. Ne minä varmaan saan. Mutta saan myös paljon muuta, nimittäin aikuisten aikaa, ja mahdollisuuden tehdä taas pitkästä aikaa jotain muuta kuin kotihommia. Mahdollisuuden yrittää kehittää taitojani ja ehkä jopa päästä urallani eteenpäin sekä myös mahdollisuuden nähdä, miten hienosti homma täällä kotona toimii ilman minua.
Vaikka itse asiassa, minä tiedän jo nyt, että kaikki tulee aivan varmasti sujumaan hienosti. Molemmat lapset pärjäävät nimittäin ihan yhtä hyvin isänsä kuin minunkin kanssani, eikä minua tarvita enää edes imetykseen. Kunhan vain puuhaa riittää, niin Nyyttikään ei varmasti edes huomaa minun olevan poissa.
Tai siis tietenkin lapset sen huomaavat, että äiti on vaihtunut isään, vähintäänkin siitä, että pääasiallinen kotikieli vaihtuu suomesta ruotsiin. Ja tietenkin heillä tulee minua ikävä. Mutta he tottuvat nopeasti, eivätkä koko perheen yhteisen kesälomakuukauden jälkeen välttämättä edes reagoi muutokseen kovin voimakkaasti.
Ja mitä Välkky sitten muutoksen myötä saa? Varmasti sen elämänsä parhaan puolivuotisen, joka minullakin on tähän asti ollut. Ikimuistoisen ajan lasten ja kotipuuhien kanssa sekä mahdollisuuden lopullisesti tasata puntit vanhemmuudessamme myös Kuutin ja Nyytin mielissä. Ja sitten hän saa myös sitä kauan kaipaamaansa tasa-arvoa ihan tähän meidän omaankin suhteeseemme ja ajankäyttöön. Nimittäin, enää eivät minun menoni ole ainaiseen kotona olemiseen vedoten tärkeämpiä kuin hänen, ja lätkäpelit asetetaan perheen yhteisessä kalenterissa etusijalle aivan kuten minun jumppani tähän asti.
Kaikki siis muuttuu, Eskoseni, tai siis Välkkyseni, ennemmin tai myöhemmin, aina ja taas. Vähän liian aikaisin, kuten imetyksenkin kanssa, mutta kuitenkin juuri oikeassa kohtaa ja juuri oikealla tavlla. Ja tämän kaiken keskellä en voi muuta sanoa kuin, että olen tavattoman onnellinen ja ylpeä meistä ja tästä kaikesta.