Kolme viikkoa töihinpaluun jälkeen
… kirjoitan taas pitkästä aikaa jotain. Istun sohvalla ilman agendaa ja tekemistä. Hörpin vihreästä pullosta Beck’siä (siis sitä alkoholitonta rakas mummo, joka kuitenkin luet tämän ja naputat), piipitän koneen näppäimiä ja vilkuilen samalla TSH:n ykkösosaa telkkarista. Heaven.
Aah, mitä autuutta onkaan, kun ei hetkeen tarvitse viitsiä tehdä yhtään mitään. Ei edes tarvitse huvittaa, ja sekin on ok. Lapset on syötetty, leikitetty, halittu ja nukutettu. Välkyn kanssa on katsottu leffaa. Lattiat on imuroitu ja pyykit viikattu. Ja työtkin on tehty, ainakin tämän päivän osalta.
Nyt saan vaan olla, oma itseni ja omassa itsessäni. Ilman, että kukaan minua haluaa tai tarvitsee tekemään yhtään mitään. Paitsi, että hiukset minun on vielä tänä iltana aivan pakko pestä. Muuten ei tällä rasvapehkolla ole huomenna ihmisten ilmoille menemistä.
Ja mitä olen sitten näiden kolmen viikon aikana oppinut? No, ainakin sen, että kotivanhemman roolin vaihtaminen päittäin Välkyn kanssa oli meille todella hyvä ratkaisu. Molemmat lapset ovat tottuneet vähentyneeseen äitiaikaan näennäisen hyvin, jopa pieni Nyytti kutiavista ikenistään huolimatta. Kotiin on aina ollut kiva tulla, ja illat ovat kuluneet junaleikeissä ja taaperokärryä lykkien ihan liian nopeasti.
Mutta toisaalta, kotoa on myös ollut kiva lähteä. Työt ovat alkaneet vauhdilla, ja minulla on ollut sielläkin todella kivaa. Välillä olen tietenkin ollut uusista järjestelmistä ja käytännöistä ihan ulalla, ja sitten taas myöhemmin huomannut, miten hienosti vielä osaan ja muistan erilaiset jutut ja vanhojen projektieni kiemurat. Olen saanut uusia haasteita ja mielenkiintoista mietittävää. Ja sitten olen vain suihkinut menemään ja ollut työhön uppoutuessani onnellinen.
Ja sinä aikana, kun en ole ollut uppoutuneena varsinaisiin työtehtäviini, minulla on myös ollut hauskaa. Olen höpöttänyt ja hirnunut, louskuttanut leukojani niin vanhojen kuin uusienkin tuttavuuksien kanssa. Olen nauranut lähimpien työkavereideni kanssa yhdessä Välkyn videoille, joissa Nyytti melkein nukahtaa ruokapöytään, kikattaa Kuutin jutuille ja kiipeää itsepintaisesti ylös sohvalle. Olen huomannut, että minusta ihan oikeasti tykätään, ja, että minäkin ihan oikeasti pidän ympärilläni olevista ihmisistä.
Viimeisen kolmen viikon aikana olen kuitenkin myös oppinut, mitä on turhautuminen. Se on nimittäin Kehä III:n ruuhka lentokentän ja Tuupakan välillä itään päin ajettaessa puoli neljästä viiteen joka ikinen työpäivä. Kolme kaistaa, ja bussikaista päälle, mutta silti sitä siinä vaan madellaan. Ihan viime metreillä kodin häämöttäessä jo parin liittymän päässä. Hohhoijaa. Onneksi on liukuva työaika, aikaiset aamut ja kello kolmen kotiinlähdöt. Ilman niitä tulisin varmaankin hulluksi.
Tai sitten ehkä sittenkään en, sillä olen keksinyt yleiseen työajo- ja ruuhka-ahdistukseeni kohtalaisen tehokkaan lääkkeen, joka maistuu hyvältä nyt jo toista viikkoa; Nimittäin äänikirjat. Miksi en tajunnut tätä aikaisemmin. Nehän ovat nerokkaita, ja saavat mielettömän autossa nököttämisen tuntumaan aika ajoin jopa rentouttavalta. Enemmän omalta ajalta ja mukavuudelta, kuin turhuudelta.
Äänikirjojen kanssa minä olenkin sitten viime viikot viihtynyt. Niinkin hyvin, etten melkein ole malttanut laskea kuulokkeita korvistani työpisteelleni päästyäni. Tämän kohdan vielä kuuntelen. Tää on niin hauska. Niinpä, mutta kuinkahan monta kertaa Mielikuvituspoikaystävän voi peräjälkeen kuunnella niin, että se vielä naurattaa. Ja koskakohan koittaa se päivä, kun oikeasti unohdan ottaa ne kuulokkeet pois kokonaan.
Eli siis; Kolme viikkoa töitä. Ei pelkkää hyvää, muttei myöskään kauheasti pahaa. Paitsi yhdellä kotimaan työreissulla auton penkissä kipeytynyt selkä. Hohoijaa. Pitää sittenkin alkaa jumpata. Heti. Nyt. Ylös. Ja en varmana!