Korppi vie lapsesi

Niin kauan kuin muistan, Martsarin neuvolan seinällä on ollut juliste, joka aina saa minut surulliseksi. Julisteessa pieni lapsi kyyhöttää ypöyksin hiekkalaatikolla, ja hänen päällään komeilee teksti ”Välinpitämättömyyskin on väkivaltaa”. En ole koskaan pystynyt katsomaan julistetta ilman, että tuntisin sääliä tuota pientä lasta kohtaan. Eikö kukaan välitä hänestä ja leiki hänen kanssaan? Missä on äiti ja missä on isä? Onkohan tuon lapsen kaltaisia pikkuisia monia ja miten heitä voisi auttaa?

Vaikka neuvolamme seinällä komeileva juliste kuuluu selvästi Vantaan perhetyön vanhempiin julkaisuihin, sen välittämä viesti on kuitenkin aivan sama, kuin Helsingin kaupungin viime viikolla kohua herättäneen ”korppikampanjan”. Ainoana erona kampanjoiden välillä on näin äkkiseltään se, että Helsingin kaupungin ”Välinpitämättömyys on tämän päivän lähisuhdeväkivaltaa” -kampanjassa muistutetaan vanhempia siitä, että aikuinen voi nykypäivän älylaitteiden avulla olla lapsen näkökulmasta poissaoleva, vaikka hän käytännössä olisi fyysisesti läsnä. Lapsen ei siis tarvitse välttämättä olla yksin, jotta hän esimerkiksi voi tuntea olonsa yksinäiseksi. Tähän riittää jo se, että lapsesta tuntuu siltä, ettei häntä huomata tai kuunnella, ja ettei hänen tekemisistään olla kiinnostuneita.

Helsingin kaupungin kampanjan saama kritiikki on aiheellista siinä mielessä, että välinpitämättömyyden rinnastaminen esimerkiksi lapsen lyömiseen on tavallaan fyysisen väkivallan julmuuden ja vääryyden vähättelyä. Mainosvideo on myös turhan dramaattinen ja syyllistää äitejä turhaan siitä, että he kuluttavat pienen hetken päivästä älylaitteidensa kanssa. Ja missä tosiaankin ovat isät? Sekin on kampanjassa pielessä.

Mutta todellisuudessa yksin hiekkalaatikolla tai kotona kyyhöttäviä lapsia on kuitenkin olemassa. Henkinen väkivalta, jota minusta välinpitämättömyys mitä suuremmissa määrin on, saattaa jättää ihmiseen syvät haavat ja haitata varsinkin lapsien normaalia kehitystä. Yksi tärkeimmistä asioista ihmisen kehityksen ja oppimisen sekä koko elämän kannalta on minusta nimittäin terveen itsetunnon rakentuminen, minkä en usko tapahtuvan normaalisti, jos lapsesta tuntuu siltä, ettei kukaan välitä hänestä, ja ettei hän ole itsessään arvokas.

Minusta on tavallaan tragikoomista, että Helsingin kaupungin välinpitämättömyyttä vastustava kampanja on noussut otsikoihin epäonnistuneena ja äitejä syyllistävänä mainontalapsuksena. Minusta on nimittäin hyvä, että vanhempien todellisesta läsnäolosta lastensa kanssa puhutaan, ja, että jokainen lapsen kanssa elävä ihminen arvioi asiaa omalta kantiltaan. Useimmilla Suomalaisilla vanhemmilla tuskin on tässä paljoa parannettavaa, mutta silti minusta jokaisen on hyvä miettiä, miten usein sitä esimerkiksi tulee kiinnitettyä huomiota johonkin muuhun kuin siihen, mitä joku muu perheenjäsen yrittää sanoa.

Minusta Helsingin kaupungin korppikampanjan voi siis helposti nähdä äitien syyllistämisen sijaan yrityksenä parantaa lasten hyvinvointia. Olen myös sitä mieltä, että jokaisen kannattaa ajatella omilla aivoillaan eikä turhaan tuntea pahaa mieltä esimerkiksi omasta somettelustaan, mikäli siihen ei ole aihetta. Esimerkiksi minua Helsingin kaupungin välinpitämättömyyskampanjan dramaattisuus ei suuremmin haittaa, sillä tiedän olevani kuivilla vesillä lapsien kanssa korvat hörössä viettämäni naama-ajan suhteen. Puolestaan ne äidit, jotka somettelevat menemään samaan aikaan, kun heidän lapsensa painelevat esimerkiksi lähipuistossamme pitkin poikin ihan miten sattuu, saavat minusta tunteakin piston sydämessään ja korjata käytöstään lastensa kannalta parempaan suuntaan. Nimittäin, jos yhdenkin lapsen elämän laatua tai omanarvontuntoa pystytään parantamaan Helsingin korppimainoksella, niin minusta kampanja on silloin todellakin koko nostattamansa kohun arvoinen.