Kyllä minä taas niin mieleni pahoitin

… kun Nyytillä todettiin korvatulehdus.

Ensiksikin, minulla oli tietenkin paha mieli pikkuisen potilaan puolesta. Ei ole kiva, kun pieneen söpöliiniin sattuu, varsinkaan, kun se söpöliini on ikioma ja kauhean rakas. Voin vain kuvitella, miten ikävältä korvien jomotus ja kipuilu tuntuu, kun hyvä ei ole missään, ja, kun nukkuminenkin makuuasennossa on täyttä tuskaa.

Toiseksi, minua harmitti se, etten ollut aiemmin tajunnut viedä poikaa lääkäriin. Hänellähän oli yhtenä päivänä kuumetta jo viikko sitten, mutta minä –oikein vuoden mutsi–  heräsin vasta eilen siihen, että lääkäriin tulisi lähteä. Se, mikä minut lopulta sai liikkeelle, oli muutaman päivän pituinen nuhaton kuume ja pikkutyypin outo käytös; korvien hinkkaaminen ja kiemurtelu sylissä. Sekä tietenkin yöheräily. Se kun on yleensä oire taudissa kuin taudissa, ja näköjään varsinkin korvatulehduksessa.

Mutta, miksi en tajunnut aikaisemmin! Lääkärin ei nimittäin tarvinnut kuin vilkaista ensimmäistä korvaa tehdäkseen diagnoosinsa: ”Ihan kunnon märkäinen korvatulehdus! Eikö siis oikeasti nenä ole yhtään vuotanut?” No, kun ei ollut, eikä vieläkään ole. Mutta silti. Olisi ja olisi vain pitänyt. Tajusinhan minä, että joku oli vialla, mutta luulin, että se liittyi päivärytmin muutokseen ja kotielämään totutteluun. Onneksi sentään pikku tyyppi on nyt viimein saanut antibiootit, ja tauti on paranemaan päin. Itsekin minun pitäisi olla huojentunut, mutta sen sijaan olen vieläkin pettynyt itseeni.

Ja sitten kolmanneksi, olen vielä vihainen. Enkä taaskaan kenellekään muulle kuin itselleni. Juttelin nimittäin Välkylle sitä, että minua harmitti aikailuni Nyytin lääkäriin viennissä. Sanoin hänelle olevani surkea äiti ja kerroin, kuinka minua suretti se, että Nyytti oli joutunut kärsimään ainakin päivän liian pitkään korvatulehduksen kourissa ihan vain minun takiani.

Noh, Välkkyän totesi siihen ykskantaan, että on se kyllä kumma, miten onnistun kääntämään lapsiemmekin surkeat hetket omaksi surkeudekseni. It´s not all about you! Kiesus! Ja oikeassahan hän oli. Omassa egoismissani olin nimittäin taas kerran ajautunut surkuttelemaan itseäni, vaikka ykkösasia koko hommassa oli kuitenkin se, että Nyytti oli saatu paranemisen tielle, ja kaikki oli hänen kohdallaan menossa parempaan päin.

Eli itsekäskin vielä, sitä minä todellakin olen ja suhteeton, ja siinä mielessä surkea. Ja pettynyt itseeni ja pahalla mielellä.

Hohhoijaa. Ei kai tästä ole enää kuin yksi tie, eli suoraan eteenpäin ei niin pitkien, mutta sitäkin katkonaisempien yöunien kautta.