Lapseton ihminen on itsekäs

Kuten olen jo muutamaan kertaan kirjoittanut, ensiyritykseni äitiydessä ei mennyt ihan putkeen. Alkutaival esikoiseni Kuutin kanssa oli minulle henkisesti vaikea, vaikka olenkin mielestäni päällisin puolin aina ollut tyttärelleni hyvä ja rakastava äiti. Kriisissäni ei siis suinkaan ollut kyse suhteestani pieneen lapseeni tai suoriutumisestani äitinä, vaan minun suhteestani omaan itseeni ja minäkuvaani äitiyden ensikuukausien aikana. Oma minuuteni nimittäin heitti häränpyllyä aika pian sen jälkeen, kun ymmärsin, mitä äitiys kaikessa ihanuudessaan ja kamaluudessaan merkitsee itseni ja elämäni kannalta.

Kuutin syntymän jälkeen tunsin olevani hukassa ja jumissa. Tunsin, että koko muu maailma liikkui eteenpäin ja koki jännittäviä seikkailuja samalla, kun minä nökötin kotona ja yritin selvitä pienen käärön kanssa edes kerran päivässä ulos lenkille. Olin ensimmäisen äitiyslomani aikaan myös yksinäinen, sillä minulla ei lähipiirissäni ollut muita äitiyslomalaisia, enkä Kuutin syntymän jälkeiseen aikaan sijoittuneen muuton takia myöskään ollut päässyt sisään yhteenkään mammakerhoon.

Kuutin ensikuukausien aikana minua stressasivat vauvan hienoinen itkuisuus, uuden asunnon etsintä, tuleva muutto, minun ja Välkyn parisuhteen tuolloinen tila sekä yleinen saamattomuuteni lähestulkoon kaikissa asioissa. Pahinta kuitenkin oli väsymys, joka johtui tietenkin osaksi yösyötöistä, mutta enimmäkseen kuitenkin henkisestä kuormituksesta. Minulle oli nimittäin shokki tajuta, millaista elämä on silloin, kun joku koko ajan tarvitsee ja roikkuu housunpuntissa. Tunne siitä, miten mihinkään ei koskaan pysty uppoutumaan, ja, miten mitään ei koskaan saa valmiiksi ennen kuin joku huutaa, oli tuolloin minusta tukahduttava ja rasittava. Olin mielestäni jumissa äitiyden kuopassa, enkä välillä halunnut mitään muuta enemmän, kuin olla ihan itsekseni.

Yksi mieltäni tuolloin eniten varjostaneista asioista oli se, miten pettynyt olin omaan äitiyteeni. Minusta oli surullista, etten osannutkaan nauttia vauvantuoksuisesta arjesta, vaan kipuilin ja rimpuilin sitä vastaan oman pääni sisällä tuon tuosta. Olin noiden ensimmäisten vauvakuukausien takia pettynyt itseeni vielä pitkään pahimpien aikojen jälkeen, kunnes joku minussa kääntyi. Ymmärsin, että ensiäitiyden kipuilut olivat vain vaihe, joka minun piti käydä läpi tullakseni siksi kohtalaisen tasapainoiseksi ja erittäin onnelliseksi äidiksi, joka minä nyt olen.

Nykyään ollessani kotona parikuisen vauvan ja parivuotiaan esikoisen kanssa huomaan usein hörahteleväni ajatukselle siitä, miten paljon tyytyväisempi olen itseeni ja elämääni nyt verrattuna Kuutin vauvavuoteen. Ajatus on hassu siksi että, nautin tällä hetkellä äitiydestä aivan erilailla kuin ensimmäisellä kerralla, vaikka arkeni on tällä hetkellä tuplasti rankempaa ja vauhdikkaampaa kuin silloin. Olen myös erittäin onnellinen siitä, että olen kuopuksen syntymän jälkeisellä äitiyteen hurahtamisella pystynyt pyyhkimään pois pettymykseni omaan itseeni. Olen näyttänyt itselleni, että minäkin osaan olla kotona, pysähtyä ja nauttia pikkulapsiarjesta.

Luulen, että suurin syy siihen, miksi tällä kertaa äitiys sujuu minulta luonnollisesti ja ilman suurempia kipuiluja, on tyttäreni Kuutti. Hän on kasvattanut minua jo vähän reilun kahden vuoden ajan ja kuorinut minusta esiin sen ihmisen, joka voin parhaimmillani olla. Enää en nimittäin edes muista, millaista elämäni oli ennen rakkaita täystuholaisiani. Varmaankin vapaampaa, mutta tuskin paljon stressittömämpää. Stressin syyt olivat vain toiset ja kannoin tuolloin huolta monesta sellaisesta asiasta, joilla ei mielestäni enää ole merkitystä.

Äitiyden osalta olen siis kriisini kriiseillyt jo muutama vuosi sitten. Mutta miksi silloinkaan piti kipuilla? Eräs sukulaiseni vastasi tähän pohdintaani appiukon luona viime sunnuntaina pidetyissä isänpäiväjuhlissa ykskantaan, että ”lapsettomana sitä vaan on niin itsekäs”. ”Lapseton ihminen ei tajuu.” Niin, näin jälkikäteen minäkin tiedän, että ennen lapsia on mahdoton kuvitella elämäänsä äitinä tai isänä. Alati huomiota vaativa riippakivi on kuitenkin niin uusi ja kokonaisvaltainen kokemus, etten usko sille olevan monta verrokkia lapsettomien ihmisten maailmassa. Vanhemmuudessaan kipuileville voin kuitenkin lohdutukseksi kertoa, ettei elämä muutu aivan totaalisesti kuin vain hyvin lyhyeksi aikaa. Lapsettoman elämän aikaiset menot odottavat menijäänsä vauvakuplan ulkopuolella, vaikka lasten tulon jälkeen niihin vanhempi enää harvoin kaipaakaan. 

hyvinvointi mieli lapset vanhemmuus