Love, love, love

Tätä tapahtuu vain elokuvissa, siis ihan oikeasti. Kukkalähetys, pehmolelunalle ja suklaata suoraan aamupalapöytään. Ei ole todellista. Mutta kuitenkin on. Vitsit, että rakastan tuota miestä <3.

Heräsin taas tänään mummolan vierashuoneen parisängystä Nyytin ja Kuutin kanssa vuorotellen rimpuillun aamuyön jälkeen niin väsyneenä, että silmien avaaminen teki kipeää melkein oksennukseen asti. Kello oli puoli seitsemän aamulla, ja oli meidän perheen ihan normaali heräämisaika. Molemmat pikkuiset olivatkin jo täydessä menossa, mutta minä en kuitenkaan ollut. Mummon ja vaari saivatkin tänään heti aamusta viereensä ei yhden, vaan kaksi pikkuista samalla, kun minä jatkoin uniani vielä tunnin verran.

Ja sitten, kun vihdoin olin kömpinyt ylös lämpimästä pesästäni pimeään aamuun ja mummolan alakerran vilskeeseen, tapahtui jotain täysin odottamatonta. Nimittäin, juuri, kun nostin huulilleni aamun ensimmäistä kahvikuppia, näin keittiön ikkunan läpi kuistilla tummiin vaatteisiin pukeutuneen ihmishahmon. Luulin ensin, että sieltä oli tulossa enoni joulutervehdyksen kanssa, mutta eipäs ollutkaan. Vaarin avatessa ulko-oven eteisestä kuului nimittäin vieras ääni ja ilmoitus kukkalähetyksestä minulle. Siis minulle. Mitäh? Kuka täällä oikein pelleilee?

Kelasin nopeasti mielessäni läpi kaikki sukulaiseni, jotka mahdollisesti tiesivät meidän olevan Turussa, ja, jotka olisivat minulle mahdollisesti ”kukkapuskan velkaa”. Ketään ei kuitenkaan tullut mieleeni, ja pian jutun juoni selvisikin kukkapaketin narussa keikkuneesta kortista.

”Elämäni parhaat 10 vuotta. Rakastan sua!” Iiik ja nyyh. Niin mäkin sua, rakas. Miten saatoinkaan unohtaa.

Kymmenen vuotta yhdessä ja kolme vuotta naimisissa. Aika on mennyt kuin siivillä. Ylä- ja alamäkeä, mutta kuitenkin aina me kaksi, ihan siitä asti, kun meistä tuli pari. Paita ja peppu, laiva ja majakka, ja love, love, love.