Me ei erota
Lasten nukahdettua eilen päiväunille napautin kahvipannun porisemaan ja retkahdin tapani mukaan sohvalle selaamaan naamakirjani uutisvirtaa. Kuinka ollakaan, ilmoituksissa tuli vastaan entisen työkaverini uusi parisuhdepäivitys, jossa hän ilmoitti olevansa parisuhteessa tosi mukavan näköisen, minulle tuntemattoman, naisen kanssa. Sormeni hiipi hitaasti kohti tykkää-nappulaa, samalla kun yritin miettiä, tunsinko tuttavani uuden kumppanin jostakin menneisyydestäni. Sitten muistin, että eikös entinen työkaverini saanutkin lapsen samoihin aikoihin kuin minä sain Kuutin… Hmmm. Mieleeni muistui ainakin yksi outo hetki, jolloin tuttavani kertoi työpaikan lounaspöydässä tulevasta perheenlisäyksestään, samalla kun minä nolona vielä piilottelin jo melkein viisikuista vauvakupuani suuren villapaidan alla.
Parhaan tietoni mukaan naamakirjaystävälläni siis on lapsi, mutta lapsen äiti ei muistaakseni ole nainen, jonka kanssa tuttavani nyt ilmoitti olevansa suhteessa. No, mikäs siinä, kunhan vaan kaikki ovat onnellisia ajattelin ja painoin peukkua ylöspäin miehen uudelle onnelle. Samalla minua kuitenkin vähän jäi vaivaamaan se, miksi taas yhden pikkulapsiperheen vanhempien yhteinen taival on selkeästi päättynyt eroon jo ennen kuin lapsi on edes täyttänyt kahta vuotta. Miksi vanhemmat ylipäänsä eroavat ja miksi eroja tapahtuu oman tietoni mukaan tilastollisestikin eniten juuri silloin, kun lapset ovat ihan pieniä?
Tässä kirjoituksessa en niinkään halua ottaa kantaa eroamisen puolesta tai sitä vastaan, vaan lähinnä oman kokemukseni kautta miettiä syitä siihen, miksi lähipiirissäni on viimeaikana tapahtunut useita eroja, ja mikä juuri pikkulapsiarjessa altistaa vanhemmat eron riskille. Naamakirjasta bongaamani entisen työkaverin lisäksi olen nimittäin viime aikoina myös päässyt todistamaan useiden minulle läheisten ihmisten suhteita sellaisten uusien kumppaneiden kanssa, joilla on jo lapsia aiemmista liitoista. Vielä viisi vuotta sitten olisin varmaan jäänyt hetkeksi tuijottamaan ystäviäni isona öö:nä, jos he olisivat tuolloin kertoneet seurustelevansa ”lapsellisen” miehen tai naisen kanssa. Nykyään kolmenkympin rajapyykin jo jäätyä taakse minun ja useimpien ystävieni kohdalla, aiemmat suhteet ja niistä peräisin olevat lapset ovat ennemminkin olleet sääntö kuin poikkeus uusien parisuhteiden kohdalla.
Osa lähipiirissäni viime aikoina tapahtuneista eroista on minusta helppo yhdistää mielenkiintoiseen ilmiöön nimeltä kolmenkympin kriisi (josta lisää ehkä tuonnempana). Toisaalta, ne erot, jotka koskettavat lapsi- ja erityisesti taaperoperheitä, voi mielestäni myös yhtä helposti niputtaa johtuvaksi pikkulapsiperheen arjen ja erityisesti vauvavuoden aiheuttamasta kriisistä vanhempien parisuhteessa. Minulla on tästä omakohtaista kokemusta, sillä esikoisemme Kuutin syntymä aiheutti aikamoisen muutosprosessin myös meidän perheemme arjessa ja sielunelämässä. Vauva mullisti elämämme monella tapaa, ja tuon muutoksen aiheuttama shokki koetteli erityisesti minua. Tällä oli puolestaan negatiivinen vaikutus aviomieheni Välkyn jaksamiseen, ja lopputuloksena parisuhteeseemme natisi liitoksissaan pahemman kerran. Nyt pahimman vaiheen ollessa jo takana, on oikeastaan outoa ajatella, että kuutin vauvavuoden aikana tuolloin jo lähestulkoon kahdeksan vuotta kestänyt suhteemme joutui tilaan, jossa minulla ja Välkyllä oli molemmilla todella huono olla.
Syksyllä 2014 syntynyt esikoisemme Kuutti oli toivottu ja odotettu lapsi, ja kaikki oli meillä esikoisen syntymän aikoihin päällisin puolin hyvin. Meillä oli jo lapsihaaveita sytytellessä takana pitkä taival yhdessä ja molemmilla ikää lähemmäs 30 vuotta. Olimme muutenkin mielestämme asettuneet aloillemme elämässä ja suurempia murheita ei kummallakaan pitänyt olla. Mistään perinteisti ajatellusta erolle altistavasta tekijästä kuten salamarakkaudesta tai yllätysvauvasta ei siis kohdallamme ollut kysymys.
Kuutin syntymän jälkeen olin itse tuoreena äitinä ylpeä ja onnellinen pienestä kääröstäni, mutta muu elämäni vauvakuplan ulkopuolella ei jostain syystä kuitenkaan enää tuntunutkaan ihan yhtä ihanalta. Koin nimittäin jotenkin jääväni jostain paitsi istuessani yksin kotona pienen tuhisijan kanssa. Tuota tuhisijaa en olisi vaihtanut mihinkään mistään hinnasta, mutta kuitenkin minusta tuntui, että olin äidiksi tulon myötä sulkenut tiettyjä, varsinkin työuraan liittyviä, ovia elämästäni pahimmillaan lopullisesti. Tunsin järjenvastaista arvottomuutta ja olin jotenkin vakuuttunut siitä, etten enää hetken kotona oltuani kelpaisi muuhun kuin äitiyteen. Eksistentiaalikriisini lisäksi kärsin myös Marja Hintikan kolumnissaan mainostamasta yksinäisyydestä, ja tilannetta ei lainkaan auttanut se, että Välkky aloitti työt Vantaalla meidän tyttöjen jäädessä vielä Turkuun Kuutin ollessa noin puolitoista kuukautta vanha.
Yksin vietettyjen päivien ja öiden myötä Kuutin syntymää seurannut energiabuusti vaihtui pikkuhiljaa väsymykseksi ja minusta tuli ainakin omasta mielestäni aivan toinen ihminen. Myös puolisoni Välkyn oli tuolloin vaikea ymmärtää, miten ”maailman kiltein” ihminen yhtäkkiä muuttui itsekkääksi ja ilkeäksi äksyilijäksi, joka myrkytti katkeruudellaan nekin hetket, jolloin perheen yhteinen laatuaika olisi hänen työmenojensa puolesta ollut mahdollista. Pakkohan se on todellakin myöntää, minusta tuli oman henkilökohtaisen kriisini keskellä juuri sellainen, jollaiseksi Välkky minut vakavimmissa keskusteluissamme kuvasi: itsekäs, ilkeä ja katkera. Itsekäs siksi, että laitoin oman huonon oloni muiden läheisten ihmisten, ja etenkin siis Välkyn, hyvän mielen edelle. Ilkeä siksi, että purin turhautumistani omaan olooni ja tilanteeseeni äksyilemällä minulle kaikkein lähimmille, ja katkera siksi, että koin menettäneeni mahdollisuuden toteuttaa jotain, mitä välttämättä en koskaan edes tule elämässä todella haluamaan ja tavoittelemaan.
No, yllätys yllätys, oman pahan olon vierittäminen muiden niskaan ei auttanut minua ylös kuopastani, vaan päin vastoin vei minun ja Välkyn parisuhdetta koko ajan kauemmaksi siitä pyhästä yhteydestä, joka vallitsi välillämme vielä häidemme aikaan -eli ne klassiset 11 kuukautta ennen Kuutin syntymää. Yritin monta kertaa kääntää kelkkani ja lopettaa perhe-elämämme tunnelman jatkuvan pilaamisen, mutta lopullinen käännekohta tilanteeseen tuli vasta, kun mieheni vierotti Kuutin yötissittelystä tytön ollessa noin kymmenkuinen. Yöunien pidentyessä ja imetyshormonien vähentyessä mieleni kirkastui nopeasti, ja huomasin pian, miten tyhmästi olin yrittänyt pärjätä pahan oloni kanssa. Olemme keskustelleet tuolloisesta tilanteestamme usein tämän jälkeen, ja anteeksipyynnöistäni ja vakuutteluistani huolimatta, Välkyn on vieläkin vaikea ymmärtää, että koen olleeni joku muu kuin minä itse silloin, kun meillä oli kaikkein vaikeinta. Niin, taas kerran siis hormonit ja hormonit. Yritä nyt miehelle selittää, että se pillittävä epävarma ilkiö silloin Kuutin vauvavuotena en oikeasti ollut minä, vaan ihan joku muu.
Nyt kun minun ja Välkyn kuopuksen ja Kuutin pikkuveljen Nyytin syntymästä on kaksi kuukautta aikaa, ja fiilikseni on, kuten viimeksi kirjoitin, iloinen ja energinen, on ilmiselvää, että meidän perheemme aikuisten välinen parisuhde selvisi Kuutin vauvavuodesta ehjänä -ei kolhuitta, mutta kuitenkin kunnossa. Vaikean ensimmäisen vauvavuoden jälkeen olemme Välkyn kanssa puhuneet asiat läpi moneen kertaan, valvoneet ja jopa itkeneetkin yhdessä. Varsinkin minä olen myös saanut katsoa itseäni peiliin useasti ja pitkään. Loukattujen tunteiden paikkaamisessa ja läheisyyden uudelleensytyttämisessä suhteeseemme on mennyt paljon aikaa, mutta yhteinen tahtomme saada suhde taas toimimaan on pikkuhiljaa saanut kaiken takaisin raiteilleen ja vanhan fiiliksen takaisin yhteiseen kotiimme.
Mutta miksi juuri me emme eronneet lapsien ollessa pieniä kun monet muut havaintoni mukaan niin tekevät? Mikä auttoi meitä pysymään yhdessä vaikeiden aikojen yli? No, siitä ei ensimmäisen lapsen kriisissä ainakaan ollut haittaa, että olimme ennen Kuuttia olleet pari ja asuneet yhdessä jo melkein kahdeksan vuotta. Parisuhteessamme oli siis jo enne lapsien tuloa selkeät pelisäännöt ja tasavertainen työnjako mm. kodinhoidon suhteen. Toisaalta, suhteemme onnistumista ja onnellisuutta pitkällä aikavälillä auttoi tuolloin ja auttaa vieläkin myös se, että jaamme pitkälti samat arvot ja pidämme samoja asioita tärkeinä ja tavoittelemisen arvoisina elämässä.
Kuutin vauvavuoden vaikeimpina aikoina emme siis kumpikaan antaneet periksi, vaan halusimme kovasti pysyä yhdessä yhteiselomme ja varsinkin kommunikaatiomme yskähtelystä huolimatta. Tämä olikin erittäin fiksua, sillä paha mieleni ja siten parisuhteemme pahin suvantovaihe alkoi taittua positiiviseen suuntaan suhteellisen nopeasti ensimmäisen vauvavuotemme lähestyessä loppuaan. Vauva-aika on nimittäin lopulta aika lyhyt ajanjakso, joka sisältää useita muutoksia suuntaan ja toiseen. Minusta kenenkään ei siis kannata erota liian nopeasti lapsien syntymän jälkeen, sillä käännös parempaan päin saattaa olla jo aivan nurkan takana, Lopulta, suurin ässä hihassamme vaikean ensimmäisen vauvavuoden aikana saattoi kuitenkin olla se, että menin kolme vuotta sitten naimisiin parhaan ystäväni kanssa, eikä tuo ystävyys ole kriiseistä huolimatta ainakaan vielä muuttunut miksikään.