Onni onnettomuudessa ja ajatuksia kulutuskäyttäytymisestä
Naks, naks, naks. Piip, piip, piip. Naks, naks, naks. Hurr, hurr, hurr.
Tuolta meidän jääkaappipakastimemme kuulosti koko viimeviikon ajan. Pienellä sairaalla laitteella olivat asiat todella huonosti, puhumattakaan sen sisältämistä ruokatarvikkeista. Voi nyyh ja pyyh. Että pitikin sattua.
Kaiken selvittelyn jälkeen saimme korjaajan varaosineen lopulta kotikäynnille viimeviikon perjantaina. Kone tarvitsi selvästi vain vähän ammattilaisen hellää hoivaa (ja uuden ohjauslevyn), sillä se hurahti hetkessä käyntiin, ja hyrrää nytkin omaan hiljaiseen tapaansa vanhalla paikallaan keittiössä.
Kaiken kaikkiaan ehdimme viime viikon aikana kuitenkin olla noin kaksi päivää kokonaan ilman jääkaappia. Ja on se vaan ihmeellistä, miten jonkun modernin mukavuuden, kuten keittiössä käden ulottuvilla olevan kylmäkaapin puuttuminen, voikin ärsyttää niin paljon. Ruuanlaitto oli yhtä takkua, kun koko ajan jouduin juoksemaan varajääkaappina toimineen parvekkeen sekä keittiön väliä. Missä maito? Ulkona, unohda. Myös keittiön ja ruokatarpeiden siivoaminen venyi ja venyi, sillä jouduin ihan pakottamaan itseni ulos parvekkeelle ja hyytävään pakkaseen joka kerta ruokailujen ja ruuanlaiton jälkeen.
Mutta viime viikkoisesta pakkasesta oli myös hyötyä. Sen ansiosta emme menettäneet kerralla kuin ainoastaan pakkasemme sisällön, ja oikeastaan siitäkin vain puolet, sillä olemme viimepäivien ajan parhaamme mukaan lapioineet kitaamme omenahilloa ja marjoja. Jääkaappikamat säilyivät puolestaan hyvinä Nyytin vaunuissa, johon olin ne nostanut pakoon parvekkeen lattian kylmyyttä. Onneksi siis nyt ei ollut kesä ja helle. Silloin olisimme olleet pulassa.
Itse asiassa jääkaappipakastimemme rikkoutumiseen liittyi pakkasilman lisäksi myös pari muuta onnellista sattumaa. Ensimmäiseksikin, olimme kotona, kun laite meni rikki, ja pystyimme siksi heti siirtämään kaiken huonoksi menevän parvekkeelle kylmään. Voin nimittäin vain kuvitella sitä ällötystä, mikä meitä olisi ollut vastassa, jos sama katastrofi olisi sattunut esimerkiksi kesäisen mökkireissun aikaan. Ah, sitä mädän ja homeen tuoksua, ja sitä siivousta, kun viimein olisimme kolmen viikon poissaolon jälkeen tulleet kotiin. Hyi yäk.
Toiseksi, viime viikolla ei myöskään vielä ollut joulu. Miten ihanaa olisikaan nimittäin ollut herätä jouluaattoaamuna siihen, että kaikki jääkaappiin varatut ruokakilot pitäisi joko syödä heti, tai heittää pois. Siinä saisivat vieraat pistää parastaan, ja me puolestamme tyytyä lähipizzeria antimiin jo viimeistään tapaninpäivänä. Korjaajankin saisi jouluna varmaan vasta välipäiväviikolle, joten pizzaa pitäisi varmaan jaksaa mussuttaa useamman päivän ajan. Ei kiitos siis tällekin vaihtoehdolle.
Onneksi siis jääkaappimme meni rikki silloin kun meni. Nyt laite on kuin uusi, eikä hommasta jäänyt jäljelle kuin muutaman satasen kolo lompakkooni. Koko episodi paljasti kuitenkin päässäni ajatuksia, jotka saivat minut pohtimaan omaa suhtautumistani kulutukseen ja ylipäätään tavaroiden elinikään.
Jääkaapin rikkoutuessa ajattelin nimittäin ensin, että mitä nyt tuollaista rakkinetta korjaamaan, kun uuden saa kaupasta suhteellisen halvalla korjauskustannuksiin nähden. Siis mitä? Ajatukseni oli ensinnäkin todella lyhytnäköinen, sillä korjaus onnistui lopulta suhteellisen helposti ja nopeasti. Tämän lisäksi vanhan jääkaappimme poisheittäminen olisi ollut ympäristön kannalta kestämätöntä käytöstä, koska iso laite saatiin kuntoon pokkarikirjan kannen kokoisen elektroniikkalevyn vaihdolla. Uuden laitteen osto olisi varmaankin tuottanut vähintään noin kuution verran muovi, lasi ja metallijätettä, ylijäämäelektroniikkaa ja pari litraa kylmäainetta. Mutta tällä kertaa kunnostusoperaatiosta jäikin jäljelle siis vain yksi pieni elektroniikkaosa, joka kylläkin on ongelmajätettä.
Milloin minusta oikein tuli tällainen? Onko kertakäyttökulttuuri todellakin juurtunut jo niin syvälle aivojeni sopukkaan, että ajattelen uuden jääkapin ostoa ainoana vaihtoehtona heti vanhan laitteen vähän yskähdellessä? Uuden ostaminen ei nimittäin ole ihan ok varsinkaan silloin, kun vanhan saa helposti kuntoon ja toimimaan. Tämä olikin minulle hyvä muistutus siitä, miten minun kannattaa jatkossa vielä entistä tarkemmin miettiä sitä, mitä meidän oikeasti tarvitsee ostaa. Olin nimittäin ihan pöllämystynyt ja tyhmän onnellinen siitä, että päässäni jo valmiiksi suureksi projektiksi laskemastani jääkaappipakastimen uusinnasta käteeni jäi ainoastaan vanha ohjauslevy, korjaajan lasku ja naksutusvapaa keittiö. Asioita kannattaakin siis korjata jo pelkästään vanhan korjauksella säästyvän jätemäärän takia, eikä uusi aina edes ole vanhaa parempi. Todellakaan ja onneksi.