Olen tietenkin kaikkien muiden Suomalaisvanhempien mukana lukenut eilen mediassa pyörineen jutun Hanna Sumarin ravintolajärkytyksestä. Siis, miten ihmiset kehtaa tuoda lapsiaan julkisiin paikkoihin käyttäytymään huonosti ja ronkeloimaan ruuasta? Voin kertoa, että hyvin, ja jos ei kehtaa, niin siltikin vain pitäisi.

Nimittäin, minä olen vakaasti sitä mieltä, että lapset eivät opi käyttäytymään ravintoloissa tai muualla ihmisten ilmoilla, jollei heitä koskaan sinne viedä. Lapset siis kuuluvat ravintoloihin siinä missä aikuisetkin, ja jos ei ruokailun aikana kestä yhtään ikävän häiritsevää korkeaa C:tä, niin sitten minusta näiden täydellistä rauhaa rakastavien yksilöiden kannattaa jatkossa syödä ihan vallan kotona.

Suurin osa lapsista kun on luonnostaan aktiivisia ja liikkuvaisia, ja jotkut ovat vielä nirsoja ruuan suhteen sekä huonoilla ruokatavoilla varustettuja (siis meidän aikuisten, mielikuvituksettomien haarukkaruokailijoiden mielestä). Mikään näistä syistä ei kuitenkaan ole tarpeeksi suuri, jotta sen vuoksi pitäisi kokonaan jäädä kotiin odottamaan esimerkiksi kymmenen vuoden ikää, siistiä syömistä ja sitä, että lapset jaksavat istua kaksi tuntia hievahtamatta paikoillaan. Lasten kanssa pitää minusta elää ihan normaalia elämää. Mennä ja tehdä. Ja hyväksyä se, ettei kaikki oikeastaan koskaan mene ihan putkeen. Aina häslätään vähän ja yleensä joku korottaa ääntään ainakin kerran.

Tietysti, minun on helppo korottaa ääneni tästä asiasta, sillä omien lapsieni kanssa ravintolaruokailut menevät nykyään pääsääntöisesti todella hienosti. Se, missä me nykyään olemme, on kuitenkin pitkällisen harjoittelun tulos. Lapset ovat harjoitelleet ulkona syömistä jo melkein syntymästään asti, ja ennen kaikkea minä olen harjoitellut tekemään juttuja heidän kanssaan. Käymään tapahtumissa ja syömässä ihmisten ilmoilla. Minä tiedän, miten homma hoituu, ja osaan varautua pahimpaan ja, mikä tärkeintä, suunnitella reissumme niin, että niissä olisi lastenkin kannalta jotain järkeä.

En voi nimittäin odottaa, että alle kolmivuotias Kuutti, eikä oikein enää edes pikkuherra Nyytti, jaksaisi istua paikoillaan puolta tuntia pidempään pelkän ruuan ja henkevän keskustelun viihdyttämänä. Lapset pitää joko väsyttää etukäteen ennen ruokaa tai varata pöytä sellaisesta paikasta, jossa on jonkinlainen leikkipaikka. Toinen vaihtoehto on ottaa omasta takaa mukaan leluja ja piirustusvälineitä tai sitten hätätapauksessa voi aina tunkea puhelimen ja lasten areenan pikkuisen käteen.

Kaikki on minusta siis kiinni siitä, miten itse hoidan minkäkin tilanteen, sekä siitä, miten muut vanhemmat sen omalta kohdaltaan hoitavat. Ei ole olemassa tuhmia tai liian villejä lapsia. On vaan pieniä ihmisenraakeleita, jotka toimivat siinä viitekehyksessä, jonka heidän vanhempansa ovat heille luoneet. Mutta vanhempienkaan ei minusta pidä ottaa tästä ihan liiaksi pulttia. Varsinkaan silloin, kun on kyse muiden vanhempien ja perheiden tekemisistä ja osaamattomuuksista. Meillä kaikilla on nimittäin huonot hetkemme ja sudenkuoppamme, ja harva meistä supertiedostavista vanhemmistakaan on lopulta edes oman mittapuunsa mukaan täydellinen.

Tietenkin Sumari on siinä oikeassa, että ideaalitilanteessa lapset eivät minustakaan kauheasti saa ohjailla vanhempiaan ja perhettään yhtään missään mielessä, ja, että kaikkea ruokaa pitää syödä nirsoilematta ja lapsien tekemisiin keskittyä täysillä varsinkin julkisissa tiloissa. Mutta ainakin minusta kaikkein kamalinta tuollaisessa tilanteessa olisi vieraan toimesta alkaa ääneen päivittelemään, sättimään ja antamaan vinkkejä jo valmiiksi pulassa oleville vanhemmille. Omaa kuoppaahan he siinä kaivavat, jos antavat lastensa tehdä, mitä huvittaa. Minä en anna. Mutta syy siihen ei ole kanssaihmisten yleisen hyväksynnän tavoittelu, vaan yksinkertaisesti se, että elämä on suht tiukkojen sääntöjen kanssa on meille kaikille paljon helpompaa.

Oma mielipiteeni siis on, että kaikki, ihan kaikki, saavat minusta tuoda jälkikasvunsa kaupungille ja syömään ihan mihin vain ja milloin vain. Siinähän sitä oppii, kun huomaa olevansa nykymenon kanssa pulassa aterialta toiseen. Eikä kaikkien tarvitse myöskään aina tehdä samalla tavalla kuin toisten, eikä kenenkään vanhemmuuden mustimpien hetkien tuskaa tarvitse minusta syventää yhtään enempää antamalla hommasta esimerkiksi suoraa palautetta. Paljon parempi on Hanna Sumarin tavoin avautua asiasta somessa. Tuolloin viesti ehkä kuitenkin menee perille, ja sen vaikutus on ehkä vähintäänkin yhtä voimakas ilman, että kenellekään on varsinaisesti aiheutunut asiasta suurempaa mielipahaa.

Paitsi tietenkin Sumarille, jonka muutamat ruokahetket ovat menneet ihan pipariksi surkeiden vanhemmuussuoritusten takia. Buhuu. Voi Hanna-täti parka!

_ _ _

Muita viimeaikaisia syömistä käsitteleviä juttuja:

Ruokasääntömme pähkinänkuoressa

Arjen helpot: Koko perheen pasta primavera Sananen sokerista