Toivottavasti isäkin osallistuu
Ajelimme keskiviikkona I-junalla lasten kanssa Helsingistä kotiin Martsariin. Kello oli kaksi ja junassa vähänlaisesti porukkaa. Vähän ennen meidän asemaamme aloin ängetä tuplakärryjämme parempaan paikkaan ovien eteen, ja höpöttelin samalla junamatkan aikana päikkäreiltään heränneelle hyväntuuliselle Nyytille. Kuutti veteli vielä hirsiä omalla puolellaan harmaan Dooky-verhon takana.
Siinä kun ähräsin kärryn kanssa, jo runsaasti elämää nähnyt papparainen alkoi tuitutella Nyytille. Hymyilin hänelle, ja hän puolestaan kysyi, lasten ikiä. ”Kohta yhdeksän kuukautta ja vähän reilut kaksi ja puoli vuotta,” vastasin. ”No on sulla sitten kädet täynnä hommaa”, hän sanoi ja naureskeli partaansa. ”Jep,” vastasin. ”Hommaa ihan riittämiin,” ja hymyilin taas.
Sitten juna jo jarrutti laiturille, ja kaikki alkoivat valmistautua poistumiseen. Juuri, kun ovet avautuivat, ukko vielä toivotti minulle hyvät päivänjatkot. ”Ei muuta kun tsemppiä. Toivottavasti lasten isäkin osallistuu,” hän sanoi ja jatkoi laiturilla eri suuntaan kuin me.
Muistan hatarasti, että huikkasin ukon viimeiseen kommenttiin varmaankin jonkin juu-un, ennen kuin painelin kärryjen kanssa aseman hisseille. En saanut tuossa tilanteessa suustani ulos mitään tuon järkevämpää osaksi kiiren takia ja osaksi siksi, että tuo pieni loppuletkautus isän osasta oli jättänyt minut keskelle hämmennystä ja myllääviä ajatuksia.
Nimittäin, minulle ja Välkylle on aina ollut päivän selvää, että isäkin osallistuu. Että me olemme vanhemmuudessa tasavertaisia ja, että jaamme yhdessä niin vastuut kuin etuoikeudetkin. Ja tämä koskee myös muita kotijuttuja; siivousta, pyykinpesua ja laskujen maksua.
Tietenkin minä olen pitänyt suurimman osan perheellemme valtion puolesta suoduista perhevapaista, mutta se on ollut monen asian summa. Molempien lasten ensimmäisten elinkuukausien aikana minun oli parempi olla kotona jo oman toipumiseni sekä esimerkiksi imetyksen takia. Ja sen jälkeen olin jo niin tottunut kotirouvan elämään, että olen nyt molempien lasten kohdalla pitänyt äitiyslomien päälle vielä kaikki perhevapaat sekä Kuutista vielä hoitovapaatakin.
Meillä kotihoidon olen siis hoitanut minä, mutta kaikessa muussa Välkky on aina ollut mukana. Leikeissä, pesemisissä, pukemisissa, riisumisissa ja ruokailuissa. Lasten nukutuskin on aina hoitunut Välkyltä jopa paremmin kuin minulta. Välkky on myös aina mukisematta herännyt yöllä vaihtamaan vastasyntyneen vaippaa ja peittelemään omasta huoneestaan vanhempiaan huhuilevaa Kuuttia takaisin unille. Välkky on itse asiassa saanut koko Nyytin vauvavuoden aikana vielä niin paljon vähemmän unta kuin minä, etten ihan oikeasti tiedä, millä voimilla hän joka arkiaamu jaksaa huonojen unien jälkeen vielä lähteä töihin.
Tietenkin minulla on osittain imetyksen ja osittain lasten kanssa kotona viettämäni ajan kautta ollut välillä aika isokin etulyöntiasema vanhemmuudessa. Minun vaistoni ovat heränneet synnytysten jälkeen automaattisesti ja ohjanneet kaikkea toimintaani voimakkaasti lasten kannalta hyvään suuntaan. Lapset ovat olleet ihan kirjaimellisesti minun lihaani ja vertani, ja olen omia tuntojani kuunnellen aina tasan tarkkaan tiennyt kaikki heidän ajatuksensa ja tunteensa (ainakin silloin, kun he olivat ihan pieniä).
Välkky ei puolestaan ole isänä päässyt kokemaan sitä vanhemmuuden pikakurssia, jonka minä äitinä sain automaattisesti jo Kuutin raskauden, synnytyksen ja lapsivuodeajan myötä. Hänen on sen sijaan pitänyt ajan kanssa tutustua molempiin rakkaisiin lapsiinsa pieninä ihmisinä ja ihmeellisinä otuksina vähä vähältä ja aina enemmän tai vähemmän minun varjostani.
Mutta sitä Välkky on aina halunnut tehdä. Omassa tahdissaan ja omalla tavallaan. Ja sellaisella lempeydellä, turvallisuudella ja pitkämielisyydellä, ettei minua koskaan ole epäilyttänyt tai huolestuttanut jättää kumpaakaan lasta isänsä hoitoon. Paremminhan täällä kotona vain yleensä kaikilla menee, kun minä en ole koko aikaa täällä sotkemassa paikkoja.
Se, miksi sen tuntemattoman I-junan ukon sanat jäivät päähäni soimaan, on yksinkertainen: Minulle on aina, jo silloin kun vasta aloimme puhua vauvahaaveista, ollut selvää, etten ole tässä vanhemmuushommassa yksin. Välkyn elämänarvot ovat perusteiltaan vähintäänkin yhtä terveet kuin omani, eikä hän koskaan hylkäisi vastuutaan lastensa kasvattajana ja huolehtijana. Ja sama koskee kotia. Ja tietenkin myös minua, koska tiedän, että myös minä olen hänelle tärkeä.
Mutta, kuten se tuntematon ukko minua muistutti, kaikilla ei kuitenkaan ole näin. Se, että äiti vastaa pääasiassa yksin kaikista lasten ja kodin asioista samalla, kun mies painaa töitä tai on kiireinen muiden juttujen kanssa, on vielä tänäkin aikana arkipäivää lukemattomissa perheissä. Eikä pelkästään ulkomaiden machokulttuureissa, vaan ihan täällä Suomessakin ja vaikka Vantaan Martsarissa.
Tietenkin tässä kohtaa minun pitäisi kiittää Välkkyä siitä, että hän on niin ihanan hyvä isä. Mutta, kun minun ei ihan aikuisten oikeasti tarvitse. Meidän perhe-elämämme on vastuiden osalta juuri sellaista, kun sen mielestäni tässä ajassa ja paikassa pitääkin olla. En olisi ryhtynyt yrittämään vauvaa sellaisen henkilön kanssa, joka ei jaa näitä samoja ajatuksia, enkä itse asiassa tunne yhtään perhettä, jossa asia olisi toisin. Meillä siis isä osallistuu siinä missä äitikin, eikä siinä ole mitään ihmeellistä siitäkään huolimatta, että elämme varmaan tämänkin asian suhteen isossa mittakaavassa aikamoisessa kuplassa.