Mitä jää mieleen?

Tänään haudataan yksi Suomen historian merkkihenkilöistä. Sain asiasta osuvan muistutuksen, kun soitin salilta kauppaan ajaessani äidilleni puhellakseni ihan niitä näitä. Mummo ei yllättäen ollutkaan juttutuulella vaan tuhahti, ettei ehdi juuri nyt juttelemaan, kun telkkarista tulee Koiviston hautaiset.

Niinpä tietenkin, ja kyllähän minäkin sen olin muistanut jo aamulla, kun näin keittiön ikkunasta pihalla puolitangossa roikkuvan siniristilipun. Katsoin myös kaupasta päästyäni läpi aiheeseen liittyvät jutut Hesarista, ja näin, että helatorstaivapaan avittamana todella monet ihmiset olivat vielä vaivautuneet paikalle Helsinkiin katsomaan hautajaissaattuetta.

Siinä hetkessä pysähdyin hetkeksi ajatuksissani, ja pakko minunkin on myöntää, että Koiviston kuolema onnistuu jollain kumman tavalla koskettamaan myös tätä minun omaa maailmankulmaani, vaikken nyt tänään näiden ihan perus arkikiireiden vuoksi hautajaisia ehtinytkään seuraamaan. Nimittäin, Koivisto oli pitkään ainoa presidentti, jonka tiesin. The presidentti, aivan samalla tavalla kuin Kekkonen on varmaankin ollut niille, jotka ovat syntyneet ennen minua. Ja jotenkin Mauno ja Tellervo ovat tuosta lapsuuteni ajasta jääneet vahvasti mieleen. Arvokkaina ja presidentillisinä henkilöinä, mutta jotenkin myös pehmeinä hahmoina. Tämän kuvan ja käsityksen Koivistoista olen siis rakentanut päässäni jo pienenä lapsena katsellessani heitä telkkarista, ja se on kestänyt muuttumattomana ihan tähän päivään asti.

Tai noh, ovathan Mauno ja Tellervo saaneet vuosien mittaan päässäni myös vähän lisää väriä, mistä on lähinnä kiittäminen muutamaa mahtavasti sanoitettua snapsilaulua. Kuitenkin, jos minun nyt tässä hetkessä pitäisi alkaa luetella Suomen presidenttejä, niin kyllä manu tulisi listassani varmasti vähintäänkin toisena. Ja tämä senkin jälkeen, että samassa virassa on myöhemmin myös nähty yksi rauhannobelisti ja maamme historian ensimmäinen nainen.

Oikeastaan, minusta on aika hassua ajatella sitä, mitkä asiat oikeastaan jäävätkään mieleen siitä elämästä, jota vaikka nyt elämme. Merkkihenkilöiden kuolemista muistan nimittäin lapsuudestani ainoastaan Prinsessa Dianan kuoleman, vaikka lukuisia muitakin olisi ollut tarjolla. Itse asiassa muistan aika tarkkaan, sen loppukesäisen, vähän viileän aamun ja sen kauhtuneen nahkasohvan, jolla istuin lapsuudenkotini olohuoneessa Turun landella. Muistan, kuinka uutisissa kerrottiin Dianasta ja autokolarista, ja muistan, miten olin hämmennyksen vallassa ja kuinka surkealta kaikki, jopa ilmakin tuntui. Ihan niin kuin sekin olisi myös tullut surulliseksi ja päättänyt lähteä pois syksyn tieltä.

Nyt kun tuota ajattelen, niin suurin syy siihen, miksi juuri Dianan kuolema on jäänyt mieleeni ei ole itse prinsessassa, eikä hänen tarinassaan, vaan jossain ihan muussa. Olin nimittäin tuolloin juuri aikamoisten muutosten edessä. Aloittamassa ala-asteen viimeistä luokkaa ja siirtymässä lapsuudesta jännittävään varhaisteiniyteen. Kesä oli myös vaihtumassa syksyksi, ja kaikki oli liikkeessä. Ei se ollut Lady Dí:n (ahhh… ihana Amélie) kuolema, vaan se, että oma elämäni oli järkkymässä, ja muisto tuosta onnettomasta tapahtumasta on jäänyt mieleeni ikään kuin muistona tuosta ajasta. Lapsuuden lopusta, tai jostain sellaisesta.

Itse asiassa, uskon, että varsinkin erilaisten siirtymävaiheiden muistona mieleen voi jäädä mitä kummallisempia asioita ja detaljeja. Niin kuin esimerkiksi se, että muistan sen kukallisen takin, joka minulla oli päällä ensimmäisenä koulupäivänä, mutten sitten oikeastaan mitään siitä, mitä tuona päivänä muuten tapahtui. Ja niinhän se menee, että jotkut asiat jäävät tietyistä hetkistä mieleen, samalla kun suurin osa tapahtumista sekoittuu elettyjen päivien massaan ja unohtuu. Jollekin ehkä Koiviston hautajaisista muodostuu tulevaisuudessa juuri sellainen merkkipaalu ja tärkeä muisto. Olin siellä silloin, kun Manua vietiin.

Ja sitten tietenkin vielä herää kysymys siitä, mitä lapseni tulevat muistamaan omasta elämästään ja varsinkin lapsuudestaan. Ääntään korottavan ja toruvan äidin ja kiireen, vai kaikki kivat päivittäiset leikit ja keinuhetket ulkona pihalla? Toivottavasti he muistavat pääasiassa vain kaiken kivan ja hyvän, vaikka tietysti myös huonot hetket ja järkytykset kuuluvat elämään. Tähän kaikkeen ja minuun ja meihin ja heihin ja erityisesti kasvamiseen sekä kehittymiseen.

Mutta Koiviston hautajaisista pienet tirriäisemme eivät kyllä tule omakohtaisesti muistamaan yhtään mitään, ellei sitten nukkumatti pysty päiväunilla näyttämään YLE:n lähetyksiä suoraan sänkyyn.

puheenaiheet uutiset-ja-yhteiskunta vanhemmuus

Sananen sokerista

Varsinkin blogeissa on parin viime viikon aikana kohkattu lasten sokerinsyönnistä. Saako niille pulloposkille nyt syöttää yhtään mitään, ja pitääkö kaiken olla sokeritonta, luonnollista ja itse tehtyä? Sitä on pohtinut moni, ja nyt tähän soppaan tungen lusikkani myös minä omalla kahden lapsen ja kolmen vuoden kokemuksen tuomalla mahtavalla auktoriteetillani.

Ennen kaikkea olen sitä mieltä, että rajansa kaikella. Kohkaamisellakin. Liika hifistely on liikaa, eikä normaali terve lapsi todellakaan kuole yhteen tai edes kahteen kakunpalaan aina silloin tällöin. Eli siis, aivan kuten Project Mama-blogin perheessä, meilläkään ei todellakaan herkutella pinaatilla, vaan ihan kunnon herkuilla. Pannukakulla, jätskillä ja mehulla. Ei jokainen päivä, mutta kuitenkin kohtalaisen usein ja ihan hyvällä omallatunnolla.

Minusta nimittäin kaikkein tärkeintä herkkujenkin kanssa on opettaa lapsille kohtuutta. Saat syödä, muttet koko pellillistä kerralla. Ja ole tyytyväinen siihen määrään kermavaahtoa ja hilloa, jonka saat, tai pian et saa sitäkään.

Kaiken makean kieltäminen lapsilta (tai siis lähinnä Kuutilta, koska Nyytti ei vielä mitään herkkuja saa) on ihan turhaa, varsinkin kun minä en itsekään pysy niistä pitkiä aikoja erossa. Makeat herkut ja jälkiruuat kuuluvat ihmisen elämään ja sen sielua hivelevään sisältöön siinä missä suolainenkin ruoka, eikä niitä pidä minusta lähtökohtaisesti demonisoida. Pahimmassa tapauksessa lapset sitten kapinoivat isoina ehdottomuutta vastaan ja alkavat ahtamaan itseensä karkkia ihan kaksin käsin heti, kun heillä on siihen mahdollisuus. Tietenkin he saattavat tehdä sitä kuitenkin ja minusta sekä tämänhetkisistä toimistani riippumatta, mutta uskon ja toivon, että kohtuuden opettelemisella tästäkin selvitään jotenkuten kunnialla.

Tietoinen herkuttelu aina silloin tällöin ja säädellyissä määrissä on siis minusta lapsillekin ok. Paljon tätä tärkeämpää on yrittää rajata pois normaalin arkiruuan piilosokerit ja tietää kohtuullisen tarkasti kuinka paljon makeaa lapset syövät. Meillä ei siis syödä maustettuja jugurtteja, vaan maustamatonta marjojen kanssa, eikä aamupalamuroja, vaan puuroa, johon voi sitten silloin tällöin saada voin, maidon ja hedelmäsoseen lisäksi myös hilloa. Meillä ei myöskään syödä kauheasti eineksiä eikä mitään muutakaan virallisesti sokerista, suolaista ja epäterveellistä, joten senkin puolesta pienet herkut vaikka useampanakin päivänä viikossa ovat ruokalistallamme sallittujen joukossa.

Se, mihin vedän oman rajani on karkki. Sitä en suurin surminkaan osta saatikka syötä lapsilleni, eikä Kuutti osaa karkkia pyytääkään, jollei pussia heilutella suoraan hänen nenänsä edessä. Tyttö on kyllä kerran tai kaksi saanut maistaa suklaata, mutta muuten karkkia ei tässä perheessä syö kukaan muu kuin minä. Karkki ja varsinkin irtsarit ovat suurin paheeni, ja pyrin aktiivisesti olemaan syömättä niitä ihan jo senkin takia, ettei niitä tarvitsisi lapsille antaa. Karkissa ei minusta nimittäin ole yhtään mitään hyvää, enkä ihan oikeasti osaa sanoa, miksi sitä omaankaan kroppaani tungen. Hohhoijaa.

Onneksi Kuuttikin kuitenkin valitsee karkin sijaan järjestäen AINA suuren rakkautensa kakun tai jätskin tai mitä vain muuta makeaa, jota esimerkiksi lastenkutsuilla on tarjolla. Ja tämä on minusta ainoastaan hyvä juttu. Tytöllä on selkeästi tyylitajua ja elämän tärkeimmät periaatteet kunnossa. Eli kakku ensin. Tai siis ruoka, ainakin niin kauan kuin minä saan siitä asiasta päättää.

_ _ _

Näitä ruokajuttuihin liittyviä juttuja syntyi yhtenä iltana yhtäkkiä useampia, ja niitä nyt sitten riittää täällä blogin puolella useampia aika tasaisena sarjana. Bare with me. Kiitos ja anteeks!

puheenaiheet ajattelin-tanaan lapset vanhemmuus