Tänään haudataan yksi Suomen historian merkkihenkilöistä. Sain asiasta osuvan muistutuksen, kun soitin salilta kauppaan ajaessani äidilleni puhellakseni ihan niitä näitä. Mummo ei yllättäen ollutkaan juttutuulella vaan tuhahti, ettei ehdi juuri nyt juttelemaan, kun telkkarista tulee Koiviston hautaiset.

Niinpä tietenkin, ja kyllähän minäkin sen olin muistanut jo aamulla, kun näin keittiön ikkunasta pihalla puolitangossa roikkuvan siniristilipun. Katsoin myös kaupasta päästyäni läpi aiheeseen liittyvät jutut Hesarista, ja näin, että helatorstaivapaan avittamana todella monet ihmiset olivat vielä vaivautuneet paikalle Helsinkiin katsomaan hautajaissaattuetta.

Siinä hetkessä pysähdyin hetkeksi ajatuksissani, ja pakko minunkin on myöntää, että Koiviston kuolema onnistuu jollain kumman tavalla koskettamaan myös tätä minun omaa maailmankulmaani, vaikken nyt tänään näiden ihan perus arkikiireiden vuoksi hautajaisia ehtinytkään seuraamaan. Nimittäin, Koivisto oli pitkään ainoa presidentti, jonka tiesin. The presidentti, aivan samalla tavalla kuin Kekkonen on varmaankin ollut niille, jotka ovat syntyneet ennen minua. Ja jotenkin Mauno ja Tellervo ovat tuosta lapsuuteni ajasta jääneet vahvasti mieleen. Arvokkaina ja presidentillisinä henkilöinä, mutta jotenkin myös pehmeinä hahmoina. Tämän kuvan ja käsityksen Koivistoista olen siis rakentanut päässäni jo pienenä lapsena katsellessani heitä telkkarista, ja se on kestänyt muuttumattomana ihan tähän päivään asti.

Tai noh, ovathan Mauno ja Tellervo saaneet vuosien mittaan päässäni myös vähän lisää väriä, mistä on lähinnä kiittäminen muutamaa mahtavasti sanoitettua snapsilaulua. Kuitenkin, jos minun nyt tässä hetkessä pitäisi alkaa luetella Suomen presidenttejä, niin kyllä manu tulisi listassani varmasti vähintäänkin toisena. Ja tämä senkin jälkeen, että samassa virassa on myöhemmin myös nähty yksi rauhannobelisti ja maamme historian ensimmäinen nainen.

Oikeastaan, minusta on aika hassua ajatella sitä, mitkä asiat oikeastaan jäävätkään mieleen siitä elämästä, jota vaikka nyt elämme. Merkkihenkilöiden kuolemista muistan nimittäin lapsuudestani ainoastaan Prinsessa Dianan kuoleman, vaikka lukuisia muitakin olisi ollut tarjolla. Itse asiassa muistan aika tarkkaan, sen loppukesäisen, vähän viileän aamun ja sen kauhtuneen nahkasohvan, jolla istuin lapsuudenkotini olohuoneessa Turun landella. Muistan, kuinka uutisissa kerrottiin Dianasta ja autokolarista, ja muistan, miten olin hämmennyksen vallassa ja kuinka surkealta kaikki, jopa ilmakin tuntui. Ihan niin kuin sekin olisi myös tullut surulliseksi ja päättänyt lähteä pois syksyn tieltä.

Nyt kun tuota ajattelen, niin suurin syy siihen, miksi juuri Dianan kuolema on jäänyt mieleeni ei ole itse prinsessassa, eikä hänen tarinassaan, vaan jossain ihan muussa. Olin nimittäin tuolloin juuri aikamoisten muutosten edessä. Aloittamassa ala-asteen viimeistä luokkaa ja siirtymässä lapsuudesta jännittävään varhaisteiniyteen. Kesä oli myös vaihtumassa syksyksi, ja kaikki oli liikkeessä. Ei se ollut Lady Dí:n (ahhh… ihana Amélie) kuolema, vaan se, että oma elämäni oli järkkymässä, ja muisto tuosta onnettomasta tapahtumasta on jäänyt mieleeni ikään kuin muistona tuosta ajasta. Lapsuuden lopusta, tai jostain sellaisesta.

Itse asiassa, uskon, että varsinkin erilaisten siirtymävaiheiden muistona mieleen voi jäädä mitä kummallisempia asioita ja detaljeja. Niin kuin esimerkiksi se, että muistan sen kukallisen takin, joka minulla oli päällä ensimmäisenä koulupäivänä, mutten sitten oikeastaan mitään siitä, mitä tuona päivänä muuten tapahtui. Ja niinhän se menee, että jotkut asiat jäävät tietyistä hetkistä mieleen, samalla kun suurin osa tapahtumista sekoittuu elettyjen päivien massaan ja unohtuu. Jollekin ehkä Koiviston hautajaisista muodostuu tulevaisuudessa juuri sellainen merkkipaalu ja tärkeä muisto. Olin siellä silloin, kun Manua vietiin.

Ja sitten tietenkin vielä herää kysymys siitä, mitä lapseni tulevat muistamaan omasta elämästään ja varsinkin lapsuudestaan. Ääntään korottavan ja toruvan äidin ja kiireen, vai kaikki kivat päivittäiset leikit ja keinuhetket ulkona pihalla? Toivottavasti he muistavat pääasiassa vain kaiken kivan ja hyvän, vaikka tietysti myös huonot hetket ja järkytykset kuuluvat elämään. Tähän kaikkeen ja minuun ja meihin ja heihin ja erityisesti kasvamiseen sekä kehittymiseen.

Mutta Koiviston hautajaisista pienet tirriäisemme eivät kyllä tule omakohtaisesti muistamaan yhtään mitään, ellei sitten nukkumatti pysty päiväunilla näyttämään YLE:n lähetyksiä suoraan sänkyyn.