Burn out on parempi kuin bore out

”Toivottavasti sä kanssa kirjaat noi tunnit jonnekin,” välkky huikkaa sohvan nurkasta. On perjantai-ilta ja kello on yhdeksän. Lapset nukkuvat ja Välkky venyttelee laiskasti sohvalla vähän niin kuin tehden alkuverryttelyä kuntolätkäliigan myöhäispeliä varten.

Minä puolestani teen töitä. Ihan niin kuin olen tehnyt koko viikon. Kaksi reissupäivää Porissa ja kolme toimistolla ja siihen päälle vielä pari tuntia hommia kotona lasten nukkumaan menon jälkeen. Töissä on nyt kiirettä ja painetta, enkä minä osaa reagoida siihen millään muulla tavalla, kuin painamalla menemään vielä kahta kauheammalla tahdilla. Haluan ratkaista ongelmat ja vielä itse olla varma siitä, että laskelmat ovat oikein. Kannan huolta ja vastuuta, ja teen kaikkeni ja vähän vielä päälle.

Ja tähän sitten vielä lisäksi se, että olen jokaisen kello kuuden herätyksellä alkaneen kiireisen työpäivän päälle sännännyt kolmen jälkeen suoraan autoon ja kotiin lasten luo. Olen leikkinyt ravintolaa lukemattomia tunteja, metsästänyt kadonnutta Rekkua sohvatyynyjen välistä kerran toisensa jälkeen, rakentanut taloja ja torneja legoista ja palikoista, kutitellut, laulanut ja lukenut kirjoja. Olen ollut läsnä ja mukana. En toisella kädellä ja silmällä koko ajan kiinni kännykässä ja töissä. Olen leikkinyt ensin ja tehnyt työt vasta myöhemmin illalla. Ja olen jaksanut tämän kaiken ihan hienosti.

Miten?

Tiedän nimittäin paremmin kuin hyvin, että poltan tällä hetkellä kynttilää sen molemmista päistä. Minä, eli siis psyykeeni ja fysiikkani, ei pitkään kestä elämää ainaisessa univajeessa. Väsymyksen aiheuttamalle masennukselle ja pahantuulisuudelle on juuri nyt olemassa kaikki edellytykset, mutta jostain kummallisesta syystä äreys, kärsimättömyys ja yleinen kireys pysyvät poissa. Näin väsyneenä minun pitäisi äitiyslomilla opitun kaavan mukaan olla jo siinä vaiheessa, jossa itkeskelen iltaisin milloin mistäkin, ja valitan itseäni säälitellen elämäni muka-kupruisuudesta.
Nyt en sitä kuitenkaan tee. Ei ole tullut mieleenikään.

Lasten kanssa on nimittäin kaikesta sähellyksestä huolimatta ollut ainoastaan kivaa. Välkynkään kassa en ole jaksanut tapella kaiken maailman pikkujutuista niinä harvoina hetkinä, kun hän on oikeasti ehtinyt hetken istumaan lähellä ja kuuntelemaan, mitä minulla on ollut mielen päällä. Työtkin luistavat ja saan asioita tapahtumaan mielestäni vielä tehokkaammin kuin ennen.

Voisiko olla niin, että hyökyaaltokiirenkin kanssa on mahdollista pärjätä, kunhan vain elämän kaikkien asioiden välillä vallitsee juuri sopivan sekainen tasapaino? Siis vähän tähän tyylin, että; välillä rankaksikin käyvä työni auttaa minua jaksamaan paremmin kotona, ja perheeni auttaa minua puolestaan jaksamaan ja säilyttämään järkeni töissä. Pradoksaalista, mutta omalla kohdallani näköjään kuitenkin totta.

Tilanne oli nimittäin molempien äitiyslomieni kohdalla aivan toinen. Tuolloin välillä tuntui siltä, että seinä oli todellakin nousemassa vastaan; kotielämää, vaipanvaihtoa ja legoleikkejä oli lopulta aivan liikaa. Ja aina vain sitä samaa. Minun pääni ei sitä kestänyt, sillä sen elinehto on näköjään vaihtelu. Se, että yhdessä hetkessä saa keskittyä yhteen asiaan ja toisessa toiseen. Se, että saa pitää useita asioita lähellä, mutta kuitenkin sopivan etäällä itsestään niin, että kaikki pysyy jonkinlaisessa hallinnassa siinä sekaisessa tasapainotilassa.

Siinä tilassa on nimittäin yllättävän hyvä olla, vaikka huomaankin melkein joka päivä säntääväni työpaikaltani kotiinpäin sellaisella kiireellä, että lähes tulkoon juoksen käytävänpätkän portaisiin ja portaista autolle tietokonelaukku olalla villisti viuhkien. Samalla käytävällä kanssani istuvat työkaverini luulevat varmaan minun olevan hullu, mutta ei sen väliä. Hulluahan tämä on, mutta kuitenkin kivaa.

Silmäni ovat kasvavasta univelasta huolimatta auki ja suhteellisuudentajuni pelaa. Ja se, että jaksan illasta toiseen innostua töiden päälle vielä leikkimään ja nauttimaan lasten seurasta, tuntuu hyvältä. Minä osaan olla läsnä ja pystyn olemaan onnellinen, vaikka olen väsynyt.

Olen oikea superäiti. Minä, minä itse.

perhe vanhemmuus mieli tyo

Kun masentaa, tee lehtikaalisipsejä

Lehtikaalisipsit

 

Kylmät ja kosteat aamut, pimeät illat. Tukka putkella painetut työpäivät, ruuhka-ajat kehä kolmosella, kello neljän kauppareissut ja päivän leikkien jäljiltä ruokottomassa kunnossa oleva koti. Ja sitten vielä syksyn ekat flunssat. Aah! Toistaiseksi vielä kaikilla muilla paitsi minulla, mutta kuitenkin. Unet ovat tässä taloudessa olleet viimeisen viikon aikana kortilla ihan joka iikalla, nuhaa tai ei.

Eipä siis ole ihme, että olen taas jokseenkin sekaisin. Autossa istuminen on kipeyttänyt selän ja riittämätön lepo sekoittanut hormonitoiminnan. Liikkumaankaan en ole päässyt, tai ehtinyt… tai no, ok; mennyt kertaakaan sen vähän reilun kuukauden aikana, jolloin olen ollut töissä. Välkynkin kanssa olen kinannut vähän väliä, ja lasten suhteen olen puolestani kärsinyt huono ja riittämätön äiti -syndroomasta.

Ja mikäs sitten auttaisi tähän kaikkeen? Tekisi olon paremmaksi ja mielen virkeämmäksi? No, tietenkin löhöilta telkkarin edessä kurkkukipua ja flunssakolotusta potevan välkyn sekä parhaiden kavereideni Benin ja Jerryn kanssa. Kyllä jätski on nimittäin poikaa. Niin hyvää, että siinä ihan sielukin virkistyy, kun heiluttaa lusikkaa suun ja purkin väliä ja samalla imee itseensä sinistä valoa ja höttöistä hattaradataa alati vain hitaammalla ja hitaammalla käyviin aivoihini.

Harmi vaan, että tämä itsepetos toimii vain sen hiljaisen illan hetken. Jätski, tai ylipäätään minkäänlainen sokeri, ei tee minulle hyvää, vaan päinvastoin aiheuttaa viikon turvotuksen ja selittämätöntä pahaa mieltä. Telkkarin edessä löhöäminenkään ei loppupeleissä ole lepoa. Nukkuminen on, ja kaikki, mikä on siitä pois iltakympin jälkeen, ei ihan aikuisten oikeasti kannata. Ja pahinta tässä kaikessa on vielä se, että minun jos kenen pitäisi todellakin tietää paremmin.

Noh, maanantaina otinkin itseäni niskasta kiinni ja menin yhdeksältä nukkumaan. Se toimi, sillä kolmelta alkaneen Kuutin peittely- ja nenänpyyhintärumban möyhentämänä en sitten aamuyöllä paljon enää nukkunutkaan. Sama kuvio toistui myös tiistaina sillä erotuksella, että jumppasin vatsaa, selkää ja peppua sekä venyttelin illalla telkkarin edessä. Ja kappas kummaa, yöherätyksistä huolimatta lähdin tänään töihin virkeänä, eikä selän jäykkyydestä ollut tietoakaan.

Hmmm… ajattelin. Itsestään huolehtiminen ja parempien valintojen tekeminen siis kannattaa. Valitettavasti. Herkkuja kun minulla tekee tasaisen tappavan tahtiin mieli varsinkin näin iltaisin. Mutta ei kuitenkaan tänään. Päätin. Ja nakkasin lehtikaalit uuniin. Tänään meilläkin on nimittäin tarjolla jotain vähän parempaa; maukasta ja rapeaa, mutta kuitenkin terveellistä ja kevyttä. Ja niiiiin hyvää. Varsinkin, jos paistaa kaalit mahdollisimman rapeiksi ihan siihen palamisen rajalle.

Tässä resepti. Saa ja kannattaa käyttää, mut ei tietenkään oo pakko.

 

LEHTIKAALISIPSIT

  • 1 pss Lehtikaalia
  • Oliiviöljyä
  • Suolaa

Pese lehtikaalit ja kuivaa ne hyvin. Itse en pessyt, sillä katsoin, että ostamani kaalit olivat kohtalaisen mullattomia sekä kotimaisia, ja minulla oli kiire.

Revi kaalinlehdet sipseiksi, mutta jätä suurimmat ja paksuimmat lehtiruodit pois. Laita kaalit kulhoon tai suoraan leivinpaperin päälle uunipellille. Ripottele sipsien päälle oliiviöljyä sekä vähän suolaa ja sekoita.

 

Levitä sipsit tasaisesti pellille. Paista uunin keskitasossa 150°C noin 20 minuuttia, kunnes sipsit ovat kunnolla rapeita, mutta eivät vielä mustia. Itse käytin kahta peltiä, jotta kaalit paahtuisivat tasaisemmin, ja paistoin koko satsin kerralla 140°C:ssa kiertoilmalla. Useista nettiohjeista poiketen, en kääntänyt sipsejä kertaakaan paiston aikana, ja mahtavia niistä tuli näinkin.

perhe vanhemmuus liikunta ajattelin-tanaan