”Toivottavasti sä kanssa kirjaat noi tunnit jonnekin,” välkky huikkaa sohvan nurkasta. On perjantai-ilta ja kello on yhdeksän. Lapset nukkuvat ja Välkky venyttelee laiskasti sohvalla vähän niin kuin tehden alkuverryttelyä kuntolätkäliigan myöhäispeliä varten.

Minä puolestani teen töitä. Ihan niin kuin olen tehnyt koko viikon. Kaksi reissupäivää Porissa ja kolme toimistolla ja siihen päälle vielä pari tuntia hommia kotona lasten nukkumaan menon jälkeen. Töissä on nyt kiirettä ja painetta, enkä minä osaa reagoida siihen millään muulla tavalla, kuin painamalla menemään vielä kahta kauheammalla tahdilla. Haluan ratkaista ongelmat ja vielä itse olla varma siitä, että laskelmat ovat oikein. Kannan huolta ja vastuuta, ja teen kaikkeni ja vähän vielä päälle.

Ja tähän sitten vielä lisäksi se, että olen jokaisen kello kuuden herätyksellä alkaneen kiireisen työpäivän päälle sännännyt kolmen jälkeen suoraan autoon ja kotiin lasten luo. Olen leikkinyt ravintolaa lukemattomia tunteja, metsästänyt kadonnutta Rekkua sohvatyynyjen välistä kerran toisensa jälkeen, rakentanut taloja ja torneja legoista ja palikoista, kutitellut, laulanut ja lukenut kirjoja. Olen ollut läsnä ja mukana. En toisella kädellä ja silmällä koko ajan kiinni kännykässä ja töissä. Olen leikkinyt ensin ja tehnyt työt vasta myöhemmin illalla. Ja olen jaksanut tämän kaiken ihan hienosti.

Miten?

Tiedän nimittäin paremmin kuin hyvin, että poltan tällä hetkellä kynttilää sen molemmista päistä. Minä, eli siis psyykeeni ja fysiikkani, ei pitkään kestä elämää ainaisessa univajeessa. Väsymyksen aiheuttamalle masennukselle ja pahantuulisuudelle on juuri nyt olemassa kaikki edellytykset, mutta jostain kummallisesta syystä äreys, kärsimättömyys ja yleinen kireys pysyvät poissa. Näin väsyneenä minun pitäisi äitiyslomilla opitun kaavan mukaan olla jo siinä vaiheessa, jossa itkeskelen iltaisin milloin mistäkin, ja valitan itseäni säälitellen elämäni muka-kupruisuudesta.
Nyt en sitä kuitenkaan tee. Ei ole tullut mieleenikään.

Lasten kanssa on nimittäin kaikesta sähellyksestä huolimatta ollut ainoastaan kivaa. Välkynkään kassa en ole jaksanut tapella kaiken maailman pikkujutuista niinä harvoina hetkinä, kun hän on oikeasti ehtinyt hetken istumaan lähellä ja kuuntelemaan, mitä minulla on ollut mielen päällä. Työtkin luistavat ja saan asioita tapahtumaan mielestäni vielä tehokkaammin kuin ennen.

Voisiko olla niin, että hyökyaaltokiirenkin kanssa on mahdollista pärjätä, kunhan vain elämän kaikkien asioiden välillä vallitsee juuri sopivan sekainen tasapaino? Siis vähän tähän tyylin, että; välillä rankaksikin käyvä työni auttaa minua jaksamaan paremmin kotona, ja perheeni auttaa minua puolestaan jaksamaan ja säilyttämään järkeni töissä. Pradoksaalista, mutta omalla kohdallani näköjään kuitenkin totta.

Tilanne oli nimittäin molempien äitiyslomieni kohdalla aivan toinen. Tuolloin välillä tuntui siltä, että seinä oli todellakin nousemassa vastaan; kotielämää, vaipanvaihtoa ja legoleikkejä oli lopulta aivan liikaa. Ja aina vain sitä samaa. Minun pääni ei sitä kestänyt, sillä sen elinehto on näköjään vaihtelu. Se, että yhdessä hetkessä saa keskittyä yhteen asiaan ja toisessa toiseen. Se, että saa pitää useita asioita lähellä, mutta kuitenkin sopivan etäällä itsestään niin, että kaikki pysyy jonkinlaisessa hallinnassa siinä sekaisessa tasapainotilassa.

Siinä tilassa on nimittäin yllättävän hyvä olla, vaikka huomaankin melkein joka päivä säntääväni työpaikaltani kotiinpäin sellaisella kiireellä, että lähes tulkoon juoksen käytävänpätkän portaisiin ja portaista autolle tietokonelaukku olalla villisti viuhkien. Samalla käytävällä kanssani istuvat työkaverini luulevat varmaan minun olevan hullu, mutta ei sen väliä. Hulluahan tämä on, mutta kuitenkin kivaa.

Silmäni ovat kasvavasta univelasta huolimatta auki ja suhteellisuudentajuni pelaa. Ja se, että jaksan illasta toiseen innostua töiden päälle vielä leikkimään ja nauttimaan lasten seurasta, tuntuu hyvältä. Minä osaan olla läsnä ja pystyn olemaan onnellinen, vaikka olen väsynyt.

Olen oikea superäiti. Minä, minä itse.