Kuinka tärkeää vanhemmille on lapsen ns. normaalius? Nimittäin, vaikka kirjoitinkin eilen, etten ollut kovin huolissani edes siitä vaihtoehdosta, että pojallani olisi jonkinasteinen kuulovamma, niin en voi väittää olleeni muuta, kuin äärimmäisen helpottunut ja onnellinen, kun kuulin hänen korviensa olevan terveet.

Olin puhelimessa saanut ohjeeksi tuoda Nyytin tutkimukseen hieman nälkäisenä ja väsyneenä. Tämä siksi, jotta voisin imettää hänet ennen tutkimusta ja nukuttaa sitten vaunuun mittausten ajaksi. Tällöin vauvan liikkeistä ja hengityksestä aiheutuva häiriömelu ei olisi liian kovaa, ja OAE-mittauksesta saataisiin parhaat mahdolliset tulokset. Niinpä siis kiikutin nälkäänsä karjuvan pojan lastenvaunuissa Kuulokeskukseen ja imetin hänet odotushuoneessa siinä toivossa, että tyyppi maitoa saatuaan nukahtaisi pienille nokkaunille.

Noh, Nyytti ei nukahtanut, eikä nukkunut tälläkään kertaa koko mittauksen aikana. Hän sitä vastoin hymyili ja hykerteli käsinukelle, jota heiluttelin hänen naamansa edessä koko sen ajan, kun pieni sondi nakutti erilaisia ääniaaltoja hänen korvaansa. Kaiken kaikkinensa poika kuitenkin pysyi rauhallisena, minkä ansiosta tutkimus saatiin vietyä mallikkaasti läpi. En tiedä johtuiko nyt neljännellä yrittämällä saatu normaali tulos juuri tuosta rauhallisuudesta vai siitä, että pojan korvakäytävät olivat saaneet edelliseen mittaukseen verrattuna reilun kuukauden ajan kuivua ja kasvaa. Itse veikkaisin tuota ensimmäistä, sillä mittauslaitteiston häiriö-palkki huiteli minusta edellisillä kerroilla useasti ihan tapissa.

OAE-mittauksen jälkeen meillä oli vuorossa vielä lääkärikäynti, joka kuitenkin oli tarpeeton mittaustulosten osoittauduttua hyviksi. Kävimme kuitenkin pyörähtämässä vastaanottohuoneessa ja juttelimme hetken niitä näitä mukavan lääkärisedän ja hoitajien kanssa. Käynnistä jäikin hyvä maku ainakin minulle, eikä Nyyttikään onneksi ottanut kovasti nokkiinsa nälkähuutojaan.

Kuulokeskuksesta lähtivät siis kotiin tyytyväisesti vaunuissaan köllötellyt vauva ja onnellinen äiti, jonka askel oli ainakin 10 kiloa kevyempi kuin aamulla. Miten ihanaa ja vapauttavaa olikaan tietää, että pienellä pojan pallerollani on kaikki hyvin. Hänellä on kaikki juuri niin kuin pitää, kaikki mahdollisuudet kasvaa isoksi hienoksi mieheksi ja kaikki mahdollisuudet elää hyvä elämä. Mutta entä jos tutkimusten tulokset olisivat olleet toiset? Millaiset ajatukset olisivat tuolloin vaeltaneet pääni sisällä?

Minusta on vain reilua tunnustaa, että tunsin Kuulokeskuksesta ulos kävellessäni ääretöntä onnellisuutta siitä, että minulla on kaksi tervettä lasta (koputan puuta). Tiedän, että rakastaisin lapsiani koko sydämestäni ja tekisin aina kaiken voitavani heidän eteensä, vaikka tilanne ei olisikaan näin. Kuutti ja Nyytti ovat lihaani ja vertani, eikä tämä koskaan muutu. Monet muut arkiset asiat saattaisivat kuitenkin lasten vakavan sairauden kohdalla muuttua, ja isosti. Lasten terveyteen liittyen pelkäänkin arvoasteikossa heidän hyvinvointinsa ja onnellisuutensa jälkeen myös sitä, mitä heidän sairastumisensa tekisi sille elämälle, jonka nyt tunnistan omakseni. Miten arkemme ja perheemme dynamiikka muuttuisi, ja miten paljon minun itse pitäisi muuttua ja sopeutua uuteen? Pystyisinkö siihen? Osaisinko? Riittäisivätkö voimani?

Luulen, että vastaus kaikkeen tuohon on kyllä, minä pystyisin lapsieni vuoksi ihan mihin vaan. Työtä ja sopeutumista se kuitenkin vaatisi sekä paljon itsetutkiskelua, nieleskelyä ja hyväksymistä. Luulen nimittäin, että yksi kova paikka ns. ei-normaalin lapsen kanssa olisi sen faktan tajuaminen, ettei elämästä tule läheskään sellaista, kun itse joskus on kuvitellut. Hyvää elämä varmasti silloinkin voi olla ja antoisaa, muttei kuitenkaan mitään sellaista, mitä itse tässä hetkessä toivoo ja odottaa.

Minusta tieto siitä, että oma lapsi on ns. normaali, on luonnollisesti tärkeää kaikille vanhemmille. Me haluamme tietenkin tietää, että lapsemme voivat hyvin, ja ettei heillä esimerkiksi ole kipuja, vaivoja tai vaikeuksia. ”Normaalius” on kuitenkin myös lupaus mahdollisuudesta tietynlaiseen elämään, joka ei välttämättä ole mahdollista ei-normaaliuden kohdalla. ”Normaalius” antaa meille vanhemmille mahdollisuuden unelmoida ja suunnitella tulevaisuutta myös hieman itsekkäästä näkövinkkelistä, mikä on varmasti tiedostamattamme tärkeä osa nykyistä minuuttamme.

Luulen, että juuri edellä mainitsemistani syistä johtuen, tieto poikani normaalista kuulosta oli minulle lopulta paljon tärkeämpää, kuin vielä eilen kuvittelin. Nyt kun asiaa ajattelen, niin minua jopa vähän nolottaa, että tunsin itseni niin tavattoman helpottuneeksi tallustellessani pitkin Helsingin loskaisia katuja kohti rautatieasemaa. Kuulovammahan ei lähtökohtaisestikaan olisi ollut sieltä kaikkien mahdollisten synnynnäisten vammojen ja sairauksien pahimmasta päästä, ja minähän olin vielä erittäin varma, että vika oli aiemmissa mittauksissa eikä pojassa. Kai reaktioni kuitenkin oli täysin normaali, ihan niin kuin poikanikin.