Kello on kuusi sunnuntai-iltapäivällä. Kolmas koneellinen pyykkiä pyörii pyykkituvan superkoneessa. Lapset leikkivät Legoilla olohuoneen lattialla. Välkky järjestelee parveketta koko kodin kokoisen siivousurakan päälle. Iltapuuro pitäisi keittää, ja ruokaa laittaa huomiselle, hakea viimeisetkin pyykit parvekkeelle kuivumaan ja pedata lasten sängyt. Ja sitten ne ipanat pitäisi vielä pestä. Ja myös oma tukka pitäisi pestä, ja kuivata, jotta sillä kehtaa huomenna lähteä ihmisten ilmoille.
Tekemistä siis on vaikka muille jakaa. Sen määrä on armoton ja vakio ainakin täällä meillä, varsinkin kun tapanamme on yleensä tupata kaikki viikon inhottavat kotityöt, kuten esimerkiksi imurointi, vessojen siivous ja pyykkivuoro, yhteen ja samaan iltapäivään. Eli yleensä sunnuntaille, tai lauantaille, ihan riippuen siitä, kumpana päivänä sataa.
Tavallaan kotitöiden hoitaminen on ihan mukavaa. Saa hetken olla itsekseen ja vaipua vaikka pyykkejä laskostaessaan omaan kuoreensa ja raukeaan zen tilaan ihmettelemään ajatusten tyhjyyttä ja mielen hiljaisuutta. Paitsi, että se ei ole, eikä kukaan täällä saa koskaan päiväsaikaan hetkeäkään rauhaa. Aina on joku repimässä hihasta, pyytämässä leikkimään, huutamassa pyyhkimään tai levittämässä vastaviikattuja vaatekasoja lattialle.
Mutta tietyt hommat ovat vain sellaisia, että ne on pakko hoitaa ajallaan, jotta arki kahden vilkkaan lapsen kanssa on edes jotenkuten hallittavissa yhden ihmisen voimin. Voin nimittäin kertoa, etten tiedä mitään kamalampaa, kuin ruuanlaiton samalla, kun Kuutti ja Nyytti leikkivät olohuoneessa. Sinne ei nimittäin meidän keittiöstämme ole suoraa näköyhteyttä, ja sen vuoksi ainakin minulla on koko ajan pieni pelko, että jotain tapahtuu. Pää muksahtaa ja joku tönäisee toista. Vähintäänkin valkosipulit kärähtävät, se on yleensä varma.
Jos siis mitenkään pystyn, niin ainakin minä pyrin siihen, että tietyt hommat ovat kotona kunnossa ennen, kuin uusi päivä alkaa. Keittiö ja eteinen on siivottu ja järjestetty ja lounas on joko valmiina tai muuten suunniteltu. Tämä on nimittäin omasta mielestäni tärkeä avain onneen, tai ainakin siihen, ettei homma mene kahden lapsen kanssa yksin kotona ollessa ihan pelkäksi huutamiseksi.
Näitten perusjuttujen lisäksi pitäisi tietenkin vielä ehtiä paljon muutakin; käydä salilla ja kirjoittaa blogia ja avata nyt vihdoin viimein ne kurssikirjat kesäopintoja varten (kröhöm). Kaikki nämä ovat viimeisten parin viikon aikana jääneet enemmän tai vähemmän retuperälle isoksi osaksi vatsataudin sekä toisaalta myös auringon takia. Nimittäin, nyt kun aurinko on paistanut, niin täällä meillä on tehty vain pakollinen. Loppu aika on uitu, juostu ulkona ja syöty hyvin.
Mutta jostain on välillä pakko joustaa, jotta jokainen ilta ei venyisi aamun pikkutuntien puolelle. Ensimmäisenä kirjoittelusta, koska tämä on todellakin minulle vain hyvänmielen harrastus, ja seuraavana urheilusta, koska sitä on mukavampaa tehdä silloin, kun siihen on kunnolla aikaa ja kun hinku salille pääsemiseen on riittävän kova.
Tietenkin voisin pakottaa itseni salille useammin sillä verukkeella, että hikoilusta ja kapeammista reisistä tulee itselleni vielä lopulta hyvä mieli. Ja varmaan siitä tulisikin, mutta juuri tällä hetkellä se ei tunnu vaivan arvoiselta. En jaksa pakottaa itseäni tekemään mitään, mikä ei ole elämän jatkumisen kannalta aivan äärimmäisen tärkeää, ja valitettavasti eteisen siivous ja seuraavan päivän ruuan laitto ajavat tärkeysjärjestyksessä kuntoilun ohi. Sama koskee myös harrasteopiskelujani. Valitettavasti.
Tietenkin tämä tarkoittaa myös sitä, etten tänäkään kesänä ole aivan niissä mitoissa tai opintopisteissä, joissa vuoden alussa suunnittelin tässä vaiheessa olevani. Mutta mitä pienistä. Kaikkeen ei tarvitse pystyä ja kaikkea ei tarvitse jaksaa. Välillä riittää vain pakollinen, ja sen jälkeen voi katsoa vaikka leffan. Ja olla itseensä tyytyväinen kaikessa saamattomuudessakin.
