Puuttuako vai ei?
Viimeksi kirjoitin siitä, miten minusta yhdenkään lastensa kanssa pulassa olevan vanhemman tuskaa ei kenenkään tarvitse turhaan lisätä kitkerillä kommenteilla, mulkoilemisella ja paheksunnalla. Meillä pienten kanssa puuhaavilla on kädet täynnä työtä ja pää täynnä vikinää jo ihan muutenkin, ilman että kenenkään muun tarvitsee niinä kaikkein mustimpina ja noloimpina hetkinä yhtään alkaa neuvoa.
Mutta entäs jos sittenkin joskus pitäisi? Vaikka sitten niin ystävällisesti ja kauniisti, kuin missäkin tilanteessa suinkin vain pystyy. Nimittäin, aivan kaikki vanhemmatkaan eivät kuitenkaan ole läpeensä hyviksiä, ja joillakin lapsilla menee ihan oikeasti todella huonosti. On kyseenalaisia kasvatusmetodeja, on monenlaista väkivaltaa ja ehkä kaikkein yleisimpänä ja ehkä lopulta jopa pahimpana vanhempien suoranaista välinpitämättömyyttä omia lapsia ja heidän puuhiaan kohtaan. Ja jos silloinkaan kukaan ei puutu, kun jotain tapahtuu julkisella paikalla muiden ihmisten nenien edessä, niin mitä toivoa kaikilla niillä ihan täällä koti-Suomessakin ja tässä ajassa kaltoinkohtelua kokevilla lapsilla on muutoksesta ja paremmista päivistä?
En tiedä, mutta aina, kun ajattelen asiaa tai näen jonkun lapsista kertovan surkean jutun esimerkiksi somevirrassani, sydämeni muljahtaa rinnassani niin kipeästi, että ihan sattuu. Harvemmin olen nähnyt mitään hälyttävää elävässä elämässä, mutta nekin pienet jutut, jotka eivät minusta ole olleet ihan ok, ovat lopulta jääneet vaivaamaan. Vaivaamaan siksi, että minun olisi näin jälkeenpäin ajateltuna ehkä sittenkin pitänyt puuttua peliin, ja osoittaa, että välitän. Olisi pitänyt yrittää auttaa ja ymmärtää parhaalla taitamallani tavalla. Lasten takia, jotta heillä jatkossa edes vähän helpompaa.
Mutta, kun niin ei vain ole juuri siinä hetkessä tapahtunut, ja minä olen tavallaan tuppisuuna hyväksynyt sen kaltoinkohtelun ja omasta mielestäni lasten kehitykselle epäedullisen kaaoksen, jota niinä parina hetkenä olen todistanut. Olen ollut hiljaa, ja puuttumatta, sillä ”hoida vaan omat asiasi”- ja ”katso peiliin”-ajattelu istuu todella syvällä minussa. En nimittäin suin surminkaan kuvittele tietäväni muiden perheiden asioista yhtään enempää, kuin mitä perheen aikuiset tietävät, ja vaikka olen mielestäni saanut monta asiaa rullaamaan todella hienosti omien lasteni kanssa, en missään nimessä halua tuputtaa omia tapojani kenellekään toiselle. Varsinkaan, jos he eivät he niitä varta vasten minulta tivaa.
Jokainen perhe on nimittäin erilainen ja yksilöllinen, ja se, mikä toimii meillä, ei välttämättä toimi muilla. Mutta silti. Vaikka kunnioittaa toisten yksilöllisyyttä ja omannäköistä elämää ja kasvatustapoja, niin jossainhan on mentävä se raja. Se, miksi lähdin tästä tänään kirjoittamaan, oli eilisiltainen pohdintani siitä, missä oma rajani lopulta oikein menee.
Jos en ota kiinni pieniin juttuihin, niin otanko sitten isompiinkaan? Mikä lopulta on pientä ja mikä jo liian suurta, kun kuitenkin puhutaan lapsista? Pitääkö minun oikeasti nähdä jotain ihan kauheaa, ennen kuin puutun peliin?
Miksen voisi jatkossa vaan puuttua enemmän siihen mikä minusta on väärin, ja päästä itselleni niinkin tärkeässä asiassa kuin lasten hyvinvoinnin parantamisessa sanoista tekoihin? Vaikka vain yksi pieni oikeassa kohtaa annettu kasvatusvinkki äidiltä äidille, sopivassa tilanteessa ja sopivalla äänensävyllä. Mitä pahaa ja kauheaa siinä lopulta olisi? Enemmän kuin toisten asioihin sekaantumista, eikö se olisikin välittämistä, ja enemmän kuin toisen tarkoitushakuista ärsyttämistä, eikö se olisikin yritys auttaa?
Ehkä, mutta kun se ei ole helppoa. Individualistin muuttua aktiiviseksi osaksi yhteisöä ja oman aikani ja ympäristöni kasvatin uskaltaa laittaa itseni likoon kaikille, ja varsinkin lapsille, paremman huomisen puolesta. Suurimmalla todennäköisyydellä kaikista puuttumisista ja auttamisyrityksistä kun saa vaan niskaan ison lastin kakkaa, ja kovaan ääneen esitetyn kysymyksen siitä, kuka minä oikein luulen olevani.
Ihan minä vaan. Tavallinen perheenäiti Vantaalta, jolla on omat ja perheen asiat ihan oikeasti aika hyvin.