Ruokasääntömme pähkinänkuoressa
Meillä ei riidellä ruuasta. Lapset ovat kaikkiruokaisia ja pistelevät kaikki pöperöt, joita heidän nenänsä eteen kiikutan, suuhunsa mukisematta. Tai noh, Kuutti ei erityisemmin välitä kaalista, linsseistä tai tofusta, ja jättää leivän päältä emmentaalit syömättä, mutta muuten olemme ruokailujuttujen kanssa melkoisen kuivilla vesillä.
Ruokahetket ovat mukavia, ja välillä oikeastaan niitä ainoita rauhallisia hetkiä koko päivänä, jolloin lapset istuvat paikallaan ja keskittyvät puuhiinsa. Tai siis lähinnä mutusteluun ja maisteluun, mutta puuha se on sekin, ja oikeastaan aika kehittävä. Ja sitten me tietenkin myös sivistyneen puolisuomenruotsalaisen perheen tapaan juttelemme mukavia ja kertailemme päivän tapahtumia. Ja laulamme snapsilauluja. Hah! No ei sentään.
Yksi sujuvien ruokailuhetkiemme ehdottomista kulmakivistä on, että lapset syövät meillä pääsääntöisesti itse. Lykkivät omin pikku kätösin suuhunsa kaiken, minkä vain pöydältä kiinni saavat ja heiluttavat haarukkaa ja lusikkaa lautasen ja suun välillä minkä ehtivät. Paitsi aamu- ja iltapuurot, ne Nyytti saa vielä syötettynä, sillä poikaparka on vielä niin pieni, ettei lusikka harjoittelusta huolimatta vieläkään oikein pysy hänen hyppysissään.
Syy siihen, miksi annan Nyytinkin sormiruokailla suurimman osan syömisistään on yksinkertainen: Silloin kun lapset syövät itse, minäkin saan syödä oman ruokani samaan aikaan heidän kanssaan lämpimänä ja jokseenkin rauhassa. Ja siihen minä myös mahdollisuuksien mukaan pyrin. En häärää mitään muuta siinä sivussa, laita tiskejä tai keitä kahvia, vaan istun alas ja syön. Näin minäkin saan ruokani lykittyä kitusiini tuoreeltaan ja näytän samalla jälkikasvulleni hyvää syömisen esimerkkiä. Aika mahtavaa.
Meillä menee jopa niin hyvin, että voin ihan hyvillä mielin käydä lasten kanssa syömässä ravintoloissa ihan silloin kuin huvittaa sillä oletuksella, että kaikki menee hienosti ja ruoka maistuu. Nyytille en vielä ole ravintolasapuskoja syöttänyt, mutta Kuutille sen sijaan valitsen useimmiten jotain aikuisten listalta puolikkaana annoksena. Lohta ja perunaa voi nimittäin syödä vain niin usein, eikä tyttö vielä ihan hirveästi ymmärrä hampurilaisten päälle. Ranskiksista ja nakeista hän kylläkin tykkää ihan liiankin kanssa, ja senpä vuoksi ne ovat ravintolareissuillamme pannassa paitsi silloin, kun muut seurueemme lapset syövät niitä. Silloin pitää Kuutinkin tietysti saada samaa, jottei annoskateus pääse pahemman kerran iskemään.
Noh. Miten me sitten olemme päässeet tähän mahtavaan tilanteeseen? Monissa perheissä kun ruokailut ovat ainakin oman kokemukseni mukaan ihan täyttä hulinaa ja kitinää, uhkailua ja lahjontaa. Miten meillä kaikki sujuu näin hyvin?
Muutaman yksinkertaisen, mutta toimivan säännön avulla, eli pähkinänkuoressa näin:
-
Ruoka-ajoista pidetään kiinni mahdollisimman tarkkaan ja aterioiden välissä ei napostella, varsinkaan mitään makeaa. Näin lapsilla on melko varmasti nälkä silloin, kun on ruoka-aika. Minä osaan ennakoida ja parhaani mukaan ennaltaehkäistä kaikki pahimmat nälkäkiukut, ja pysyvätpä pikkuisten hampaatkin paremmassa kunnossa.
-
Lapset syövät itse jos vain suinkin pystyvät. Ketään ei syötä tai tuputa tai lapa ruokaa kenenkään suuhun (ei edes pikkuveljeään innokkaasti hoitava Kuutti).
-
Kaikkea on maistettava, mutta ei ole pakko syödä. Muutakaan ei kuitenkaan tule, vaikka mitään ei menisi. Meillä ei ketään pakoteta syömään yhtään mitään. Voihan nimittäin olla, ettei lapsilla yksinkertaisesti vain aina ole samanlainen nälkä kuin yleensä. Kyllä routa porsaat lopulta kotiin ajaa, ja oudommatkin ruuat tippuvat lopulta kummallekin pikkuiselle, kunhan niille vain antaa tarpeeksi aikaa ja maistatuskertoja. Mihinkään peleihin ja venkoiluihin en ole koskaan lähtenyt mukaan, enkä myöskään lähde tulevaisuudessakaan.
-
Mehu on pannassa. Pääaterioilla juodaan maitoa, piimää tai vettä, ei koskaan mehua, ellei sitä sitten ole tarjolla esimerkiksi jossain juhlissa, ja sielläkin mehun määrä on rajattu. Mehussa on nimittäin niin paljon sokeria, että se tuhoaa hampaat, tappaa aivan varmasti minkä tahansa nälän ja täyttää massun kunnon ruuan sijasta. Kuutti on kaiken lisäksi niin perso mehulle, että kittaa sitä ihan niin paljon kuin vain eteen kannetaan. Ilman rajoituksia tästä on ennen pitkää tuloksena ihan päätöntä menoa sekä ihan armoton pissahätä, joka kerta toisensa jälkeen vieläkin päätyy housujen kastumiseen ennen kuin ehdimme vessaan. En siis jaksa sitä zumbaa, mitä mehunjuominen meillä aiheuttaa, joten varsinkin sen vuoksi lapset saavat olla ilman.
-
Nalle ei tule pöytään. Eikä tule muuten mikään muukaan lelu, eikä pädi, eikä puhelin (vaikka tässä meillä vanhemmilla on vielä vähän parannettavaa, kaksinaismoralismia, tiedetään). Meillä ei katsota ruokailun ohessa ohjelmia vaan keskitytään ruokailuun. Ei leikitä muulla kuin ruualla, eikä myöskään leikitä lentokoneita tai muita syöttämisleikkejä. Joskus Kuutin ollessa pieni lauleskelin hänelle syönnin lomassa popsi popsi porkkanaa. Tyttö ehdollistui jo parin kerran jälkeen lauluun niin, ettei pariin ruokailuun suostunut syömään mitään ilman sitä. Ja pakkohan minun se sitten oli lopettaa heti alkuunsa.
-
Pöydästä ei poistuta ennen kuin varmasti on valmis. Tämä liittyy myös noihin leikkeihin. Meillä ei hypätä edes takaisin leikkimässä olohuoneessa ja sitten taas vähän keittiössä syömässä. Silloin kun syödään, niin syödään, ja sitten jos pöydästä lähdetään, niin sinne ei enää pääse takaisin. Tämän Kuutti on oppinut kantapään kautta, mutta onneksi tämä yksinkertainen, mutta meille kyllä ehkä sittenkin kaikkein tärkein sääntö, on pienenkin lapsen helppo tajuta ja sisäistää.
-
Ruuan jälkeen sanotaan kiitos ja pyydetään lupaa nousta ylös. Tämä sääntö palvelee kahta tarkoitusta: käytöstapojen oppimista sekä kodin yleistä siisteyttä. Tällä yksinkertaisella ja nykyään Kuutilta jo automaationa joka kerta toistuvalla rutiinilla varmistan nimittäin, ettei tyttö kirmaa hieromaan tomaattikastikkeesta suttuisia käsiään esimerkiksi sohvaan ennen kuin olen ehtinyt putsata ne. Samalla kun tyttö siis pyytää lupaa nousta, tarkastan kädet ja naaman, ja pyyhin ne tarvittaessa puhtaaksi. Yksinkertaista ja sanalla sanoen myös nerokasta (taputan tässä omaa olkapäätäni).
Näin siis meillä. Saa käyttää, mut ei oo pakko. Varsinkaan silloin, kun syömisessä on oikeita ongelmia kuten esimerkiksi allergioita. Muuten nämä säännöt kyllä toimivat. Meidän perheemme on siitä nimittäin elävä todiste.
_ _ _
Muita perheemme syömisiä käsitteleviä juttuja:
Arjen helpot: Koko perheen pasta primavera