Se pyörii sittenkin

Mikäs sillä tytöllä nyt on, kun ei se jo ala kääntymään?

Kun se toinen tyttö siellä muskarissa kääntyy jo massulleen ja ryömii.

Pitäiskö sitä jotenkin vähän avittaa? Huuhuhuu, ota pöllöä nokasta kiinni, ota!

En tiedä mikä minua riivasi Kuutin vauvavuotena. Tuolloin minua nimittäin ainakin aika-ajoin huolestuttivat tytön kehityksessä milloin mitkäkin asiat. Joko oli kyse kääntymisestä tai kävelemisestä tai vaikka painon noususta. Aina oli joku, joka oli edellä, ja se jos mikä oli omiaan lisäämään huoltani sen puolesta, että myös meillä kotona alkaisi tapahtua jotain.

Kuuttihan ei siis vauvana juurikaan viihtynyt vatsallaan lattialla, siis siellä, mistä kaikki motoriikka neuvolantätien mukaan lähtee. Lattiallahan tyttö oli päivät pitkät, mutta aina selällään, jolle hän nopeasti oppi kiepsauttamaan itsensä silloin, kun aloimme enenevissä määrin treenaamaan vatsallaan oloa. Kuutti vietti lopulta niin paljon aikaa selällään, että hänellä oli vielä yksivuotissynttäreiden jälkeenkin kalju kohta siinä osassa päälakea, joka aina makasi lattiaa vasten.

Kaiken kukkuraksi, kun Kuutti viimein reilun viiden kuukauden iässä alkoi kääntyä vatsalleen, teki hän sen ainoastaan toisen kyljen kautta. Aina vain vasen, vasen, vasen. Ja niin, tyttömme ensimmäinen liikkumismuoto oli todellakin kieriminen. Hän saattoi kieriä pitkiäkin matkoja esimerkiksi olohuoneesta keittiöön ja takaisin. Aluksi matkanteko oli hidasta, mutta pikkuhiljaa homma alkoi ns. rullaamaan. Vajaan kuukauden päästä tästä kuvioihin tuli myös kääntyminen oikean kyljen yli, jolloin kierintävauhti ja rullauksen tähtäys kasvoivat entisestään.

Kuutti jatkoi kierintää melko pitkään, sillä muistan hänen alkaneen ryömiä noin kahdeksan kuukauden iässä. Konttaamaan tyttö ei sitten koskaan ryhtynytkään, vaan päätteli, että pikaryöminnällä pääsee ihan riittävän nopeasti paikasta toiseen. Oli siinä meillä Välkyn kanssa naurussa pitelemistä, kun tyttö tetsasi pylly keikkuen kauheaa vauhtia huoneesta toiseen. Seisomaan ja kävelemäänkin Kuutti oppi lopulta ihan ajallaan, ja voi sitä menoa ja meininkiä, mitä siitä on seurannut. Vauhtia on tytöllämme aina tuhat ja sata ja hänen koneensa on päiväunia lukuun ottamatta käynnissä aamuseitsemästä iltakahdeksaan.

Nyt kun ajattelen asiaa, niin olen kyllä ollut täysi idiootti huoliessani siitä, miksei tyttöni kääntynyt ja ryöminyt samaan aikaan, kun joku muu. Olisin vain nauttinut siitä, että lapsi pysyi niinkin pitkään paikoillaan juuri siinä, mihin hänet jätti. Nuo päivät ovat nimittäin nykyään vain muistoja, varsinkin, kun täällä meillä on taas alkanut tapahtua; Kolmekuinen kuopuksemme Nyytti näytti nimittäin tänään pöllämystyneelle äidille ja hurraavalle isosiskolle, miten vatsalleen kääntyminen häneltä onnistuu. Hommaan kului muutama minuutti, paljon kuolaa sekä ähinää, ja lopussa tarvittiin vielä vähän apua maapallolta.

Lopulta Nyytti siis kampesi itsensä mahalleen ja ylös, ja voi sitä voi sitä riemua pojan naamalla, kun homma oli viimein valmis. Ja voi sitä, mihin näiden kahden kanssa tässä vielä äitiparka joutuukaan. Olisi poika voinut kääntymisenkin kanssa sittenkin vielä vähän odottaa.