Somedinosaurus

Somekäyttäytymiseni on kivikautista; eli olematonta ja vanhanaikaista. Minulla ei ole instagramia, eikä twittertiliä, enkä minä myöskään snäppää. Minä en seuraa ketään, enkä myöskään usein julkisesti kommentoi muiden postauksia (lähinnä vain naureskelen partaani ja valitan tyhmistä jutuista Välkylle). Luen uutiseni hesarista ja katson ihan perinteisesti telkkaria, ja olen vasta vähän aikaa sitten tajunnut, miten ihmiset esimerkiksi facebookia ja linkediniä nykyään käyttävät.

Siinä, että somessa on passiivinen, ei periaattessa ole mitään pahaa. Nimittäin se oikea elämä on ihan sitä samaa, riippumatta siitä, miltä se instagramin kuvavirrassa muiden silmiin näyttää. Periaatteessa on ihan kivaa ja turvallistakin olla tavoittamattomissa ja seurata maailman menoa lähinnä sivustakatsojan perspektiivistä. Mutta, toisaalta taas ei ole. Some toimii nimittäin niin, että itsestään pitää pystyä antamaan ainakin vähän päästäkseen sisään sellaisille foorumeille, jossa tapahtuu. Pitää pystyä tunnustamaan, että joo, se olen minä, joka näitä höpöhöpöjuttuja kirjoittaa, ja, että kotiäidin elämä on kuitenkin sen verran tylsää ja yksinäistä, että lähellä asuva mammakaveri on minullakin kovasti haussa.

Minä kun olen sen verran vanhanaikainen, että kuvittelin esimerkiksi löytäväni itselleni mammaseuraa tästä lähistöltä ihan vain käymällä perhekerhoissa, avoimessa päiväkodissa ja puistoissa. Wrong! Tietenkin sielläkin tuli tavattua uusia ihmisiä, mutta kerhojen vakiintuneisiin mammaporukoihin oli minusta vaikeaa päästä sisään, ja tunsin itseni lähinnä vaivaantuneeksi yrittäessäni ottaa osaa keskusteluihin, jotka minua eivät oikeastaan ihan kauheasti edes kiinnostaneet. Olinkin jo aivan varma, että onnistun ”tuhlaamaan” pois tämänkin mammaloman ilman yhtään uutta vähän parempaa uutta tuttavuutta, sillä sen verran vaikeaa face-to-face kaverinmetsästys on kohdallani ollut.

Olisiko joku siis voinut jo noin puoli (tai paremminkin puolitoista) vuotta sitten kertoa minulle, että some on nykyään täynnä kaltaisiani mammoja, jotka etsivät itselleen ja lapsilleen leikki- ja päiväkahviseuraa netissä. Eikä siis missään vauvalehden keskustelupalstoilla, vaan erilaisissa ryhmissä facebookissa. Sieltä löytyy nimittäin vaikka mitä, eikä ryhmiin liittymiseksi yleensä vaadita muuta, kuin yksi klikkaus ja parin tunnin odotus ryhmän adminilta, jotta pääsee sivustolle lukemaan muiden kotiäitien ongelmista ja kyselemään itselleen vaunulenkkiseuraa. Ja mikä parasta, homma toimii yleensä hienosti, ja minustakin on ollut mukava huomata, että kaikki somessa tapaamani äidit ovat livetreffeillä osoittautuneet ihan normaaleiksi ja kaikin puolin mukaviksi tyypeiksi.

No, miksi someaktiivisuus on sitten minulle niin vaikeaa ja epäluonteenomaista? En todellakaan tiedä, mutta luulen, että jutun juuri on siinä, että olen kuitenkin syntynyt 80-luvulla. Omassa lapsuudessani kun ei ollut kännyköitä, eikä sometilejä, ja liityin facebookiinkin vasta ollessani yliopistossa. Nimittäin, kaikki oli tuolloin yksityisempää, mutta ehkä samalla myös lämpimämpää ja aidompaa. Silloin, kun kaivattiin leikkiseuraa, mentiin kylään. Ja silloin, kun haluttiin jutella, soitettiin puhelimella (siis lanka-sellaisella), eikä vain lähetetty viestiä. (Ja sitten myöhemmin, kun kännykät viimein teinivuosinani tulivat, pelattiin matopeliä.)

Ehkä minä, oman aikani lapsi, koen vieläkin somessa esiintymisen omalla naamallani ja saavutuksillani jonkin verran vastenmieliseksi. En haluaisi kertoa vieraille ihmisille läheskään niin paljoa, kuin sopivasti aktiivinen some-elämä minusta vaatii, mutta toisaalta, en myöskään halua enää jäädä paitsioon maailman menosta. Ja kaiken lisäksi, kaikki muutkin ovat nykyään somessa, ja kertovat itsestään lähestulkoon kaiken. Miksen siis minäkin, varsinkin, kun erilaisilla someverkostoilla on minulle ja muille kaltaisilleni kotihomsuille niin paljon annettavaa.

puheenaiheet hopsoa vanhemmuus