Tissinpurija

Eilen tapahtui jotain kauan odotettua ja samalla kamalaa; Nyytiltä löytyi alaleuasta pienen pieni reikä, ja reiästä pilkisti pieni terävä naskali.

Pojan ensimmäistä hammasta onkin odotettu jo jonkin aikaa. Kuutti nimittäin sai ensimmäiset purukalunsa jo ennen puolen vuoden ikää, kun taas Nyytti täyttää pian jo (niinpä, nyt JO!) kokonaiset kahdeksan kuukautta. Samalla selvisi myös syy siihen, miksi pojan syöminen on viime aikoina ollut melkoista taistelua. Ruoka alkoi nimittäin maistua ihan eri lailla heti, kun kutittava prosessi oli saatu päätökseen ja ensimmäinen hammas esiin ienlihojen alta.

No, mikä siinä hampaiden puhkeamisessa sitten on niin kamalaa? No, se, kun vauva voimalla puraisee ensimmäisillä neulanterävillä naskaleillaan sitä paljasta nänniä. Se tuntuu nimittäin juuri siltä, kuin joku painaisi neulaa hyvin arkaan paikkaan. Kipinät vain sinkoilevat päässä, silmissä sumenee ja koko kroppa sätkähtää vaistomaisesti niin rajusti, että itse purija on lähellä tippua sylistä.

Ja pahinta on, kun se pikkutyyppi ei heti irrota, ja se, kun se ensimmäisen kerran hätkähdyksen ja äidin torujen jälkeen tekee sen uudelleen ja uudelleen. Nyytti on nimittäin purrut minua ihan kunnolla jo useamman kerran. Luulen hänen hakevan sillä lähinnä huomiota, koska hän on aivan varmasti huomannut reaktioistani sen, että minuun ihan todella sattuu, ja, että niin EI SAA TEHDÄ!

Useimmiten puremiseen päättyvä imetystilanne on sellainen, jossa imetän Nyyttiä ”lennossa” Kuutin leikkiessä tai touhutessa jotain siinä vieressä. Yritän tietenkin siinä tilanteessa huomioida molemmat, mutta auta armias, jos katseeni viipyy Kuutissa liian pitkään, niin voin olla varma siitä, että pian tunnen naskalit lihassani ja kylmät väreet pitkin selkää. Hohhoijaa.

Nykyään olenkin pyrkinyt rauhoittamaan Nyytin imetyshetkiä vielä entisestään, ja imettämään häntä enemmän Kuutin päiväuniaikaan ja silloin, kun Välkky on kotona. Olen myös ottanut taktiikakseni sen, että tarkkailen poikaa varsinkin ruokailun loppupuolella, ja keskeytän syömispuuhat siinä vaiheessa, kun rytmikäs imeminen vaihtuu selvään pelleilyyn ja viimeisistä maitotipoista nautiskeluun. Ja sitten, jos tyyppi puree, niin sitten se on siinä! Nyytillä ei nimittäin enää voi olla nälkä, jos hänellä on varaa alkaa leikkiä ruokailun sijaan.

Toivottavasti tämä on vain taas yksi vaihe, joka menee tuolla valitsemallani taktiikalla pian ohi. Faktahan on se, että puolet huomiostani tulee jatkossakin olemaan suurimman osan Nyytin rinnalla viettämästä ajasta kiinni Kuutissa. Sille en vain yksinkertaisesti voi mitään, mutta hampaita kehittelevän poikasen puruleluksi en myöskään ala. Nännin puraisu tekee nimittäin vaan niin uskomattoman kipeää, että sitten saa vaikka koko imetys jäädä, jos se ei muuten lopu!

Noh, mitä sitä äiti ei tekisi lastensa hyvinvoinnin ja vastustuskyvyn eteen (+ teatraalinen pitkä huokaus). Ei kai tässä taaskaan muuta voi, kuin katsoa ja odotella, mihin suuntaan homma kehittyy. Ainoa suunta on ylöspäin #toistahammastaodotellessa.