Yhä täällä

Samalla kun kevättalven pakkaset kylmenivät, tämä blogi hiljeni. Lapset sairastivat flunssaa ja minä sitä surullisenkuuluisaa poskiontelontulehdusta. Aamut olivat sumuisia, päivät kylmiä ja illat hiljaisia sohvankulman ipadin taustamöykkää lukuunottamatta. Kuntosalitreenit jäivät tekemättä, kerhotapaamiset käymättä ja koti enemmän tai vähemmän hoitamatta.

Blogi ja niin monet muut asiat jäivät vähän aikaa sitten taka-alalle, sillä minä väsyin. Väsyin möyrivän vauvan vieressä vaivoin nukuttuihin öihin. Väsyin alati tukkoiseen nenään. Väsyin pukemisen kanssa kiukuttelevaan esikoiseen. Väsyin saamattomaan ja ilottomaan ”survival modeen” vaipuneeseen aviomieheen. Väsyin keittiön jatkuvaan siivoamiseen. Ja väsyin siihen, että minun pitää aina itse järjestää kaikki ja häslätä niin p***sti päästäkseni kotimme neljän seinän sisältä yhtään mihinkään pidemmälle kuin lähipuistoon tai kauppaan.

Väsyin säätämiseen ja väsyin jatkuviin pikkuriitoihin. Väsyin välinpitämättömyyteen ja väsyin jaksamattomuuteen. Tiesin kyllä hyvin, että talvelle tulisi pian loppu, ja, että Nyytin yöunet taas ajan mittaan rauhoittuisivat. Tiesin myös, ettei vuosisadan väsymyksen kourissa kannattanut alkaa lähemmin analysoida minun ja Välkyn parisuhteen tilaa, eikä olemattomista laihdutustuloksista kannattanut masentua.

Tiesin, että kaikki se minua vaivannut pimeys oli vain yksi lyhyt ikävä vaihe, joka pitäisi vain kestää. Tiesin ja tiesin kaiken tämän jo yhden kunnialla läpipyristellyn äitiysloman kokemuksella, ja siksi yritinkin vain, vaikka vaikeaa se oli. Nimittäin, väsymyksen ja sen tuoman apatian myötä myös yksinäisyyden tunne nosti vähitellen päätään puseroni sisällä. Minua harmitti se, etten ollut löytänyt lähipuiston muista mammoista itselleni sydänystävää, enkä ollut saanut ujutettua itseäni ja lapsia mukaan mihinkään kivojen ihmisten ja perheiden leikkitreffirinkiin. Minusta tuntui siltä, ettei kukaan välittänyt meistä, soitellut perään, tai kutsunut kylään. (Paitsi että soitteli, mutta kylään en parhaiden kavereideni luo päässyt, sillä he asuvat Turussa ja minä Vantaalla, joten se siitä.)

Maaliskuun alussa olin tämän toisen (ja luultavasti myös viimeisen) äitiyslomani pahimmassa henkisessä aallonpohjassa. Talvi ei vain ottanut loppuakseen, ja minusta tuntui siltä, että olin, yksin ja hylätty, ”normaalin” elämän ulkopuolella, itse rakentamassani pumpuliseinäisessä vankilassa kotona. Ainoa, mikä minut piti järjissäni, oli lasteni nauru ja tieto siitä, että ainakin heillä on kaikki hyvin, sekä ajoittaiset mukavat parisuhdehetket Välkyn kassa. Näiden avulla jaksoin riittävän pitkään, ja hyvä niin, sillä olin kylmien kelien ja pimeyden rajallisuuden suhteen sittenkin oikeassa: Nimittäin nyt, reilu kuukausi eteenpäin noista synkimmistä ajoista, kaikki on jo paljon paremmin. Valon määrän lisääntyminen ja muutamat paremmat yöunet ovat tehneet minulle ihmeitä, ja olen saanut takaisin viimesyksyisen hyvän pössikseni, pidemmän pinnan sekä varmuuden siitä, että olen hyvä tyyppi, ja, että pystyn vieläkin ihan mihin vaan.

Kaikki siis muuttuu aikanaan, ja yleensä ainakin äitiysloman aikana vain parempaan suuntaan. Sanokaa mun sanoneen, voittajan on helppo hymyillä jne. jne.