Jonnamariiia

12.12.2016 jonnamariiia

Synnytys ja vanhemmuus

Viimein mulla koitti se aika kun ne otti mut sairaalaan sisään ja pääsin lääkärille. Totesimme yhteistuumin että käynnistetään synnytys, mikä helpotus että vihdoin tapahtuu jotain. Todella kurjaa oli vain odotella peloissaan milloin, missä ja mitä. Ja se oli helpotus sillein myös et ei tarvinnu miettii näitä et miltä pitäs tuntua että lähdetään sairaalaan vaan me oltiin siellä jo valmiiks. Kerkesin panikoida et mitä jos en tiedä miltä supistukset tuntuu? Myöhemmin kyllä totesin että ”kyllä sen tietää”! 😀

Mulle tuli täytenä yllätyksenä miten paljon kaikkea siihen synnytyksenkäynnistykseen ja synnytykseen liittyy ja miten kivuliasta se voi olla. Iso positiivinen yllätys oli miten ihania kätilöt olikaan. Ilman niiden ystävällisyyttä, kärsivällisyyttä ja ammattimaisuutta en olis selviytynyt.

Vihdoin se kaikki tuska oli ohi ja pieni nyytti makasi mun rinnan päällä hamuten maitoa. Suoraan sanottuna musta ei tuntunut miltään. Katoin vain hölmistyneenä sitä pientä olentoa joka oli ihan sairaan pieni. Muistan vain olleeni todella helpottunut että synnytys oli ohi ja ihmetelleeni miten hän voi olla niin pieni??!! Kaikki tapahtui jotenkin tosi nopeeta ja sit me oltiinkin jo perhehuoneessa tutustumassa pieneen. Sitten aloin vasta kunnolla hahmottaa että meillä oli vauva!

Kaikki lähti kyllä sujumaan tosi hyvin. Juha oli ihan äärimmäisen reipas ja ihana! En voi edes sanoin kuvailla sitä. Mä olin tosi väsynyt ja mulla oli vielä kipuja välillä. Juha hoiti pienen vaipanvaihdot, lisäruokinnan yms. ja auttoi pikku J.n rinnalle. Aivan totaalisen täytenä yllärinä mulle tuli miten kivuliasta imettäminen on? Sii helvetti se sattu ja tosi paljon. Kukaan ei ollu mulle puhunu siitä mitään, vaan että jos ote on väärä niin se sattuu mut kaikki oli ihan oikein kätilön mukaan ja se sattu silti. Silloin tutustuin rintakumeihin, mitkä oli mun pelastus. (huokaus) 🙂

Pian pääsimmekin kotiin ja miten outoa se olikaan. Me mentiin kotiin kolmisin. Aluksi tuntui ettten uskalla ottaa häntä syliin kun hän oli niin pieni. ”mitä jos rikon tai pudotan hänet?”.

Pari ensimmäistä viikkoa olin ihan vain sisällä jossain ”vauvakuplassa” ja Juha ramppas kaupassa ja muilla asioilla. Ulkona oli just talven kovimmat pakkaset ja lunta oli niin paljon ettei siellä oliskaan päässyt yhtään mihinkään.

Olihan se alkuun melkosta rämpimistä ja opettelua mut me selvittiin siitä vauva ajasta. Ja se vauva aika meni niiiin nopee. Siis sitä ei voi edes tajuta minne se aika meni. Hän kasvoi todella nopeeta. Jotenkin olin kyllä kuvitellut vauva ajan paljon rankemmaksi, mutta mieluummin näin päin. Meillä tyttö nyt oli hyvä uninen ja heräsi vain 2 tai 3 kertaa yössä syömään. Ja muutenkin hän on ollut tosi iloinen pakkaus.

Kaikki oli mulle sanonut miten huikeeta oman lapsen saaminen on ja miten on ihanaa seurata kun hän oppii koko ajan uutta, mutta ei sitä voi ajatellakkaan miltä se tuntuu ennenkuin sen kokee itse. Vaikka mä en aivan heti tuntenutkaan mitään niin kyllä se äidin vaisto on sieltä herännyt. Mulla se kiintymys tähän pieneen ihmisen alkuun tuli vähitellen kun hänen kanssaan on ollut, touhunnut ja tutustunut. Rakastan häntä vain päivä päivältä enemmän! <3

Vanhemmuus on kasvattanut mua jotenkin hurjasti aikuisempaan suuntaan, mutta en koe muuttuneeni liikaa pelkästään vanhemmaksi sillä olenhan paljon muutakin. Koen silti olevani edelleen se höpsö itseni ja mulle on tärkeää etten kadota sitä. Olen oppinut laittamaan entistä enemmän toisia etusijalle ja varsinkin oman pienen ”babyni” 🙂 Tuntuu jotenkin hurjalta ja samalla ihanalta että joku tarvitsee mua niin paljon ja että olen hänelle se tuki ja turva.

Vanhemmuus on myös opettanut mulle oman ajan tärkeyden. On tärkeää pitää itsestään huolta ja viettää välillä omaa aikaa jotta jaksaa arjessa sen pienen kanssa. Sillä kun minä olen onnellinen, niin on Pikku J.kin.

Näin melkein vuosi eteenpäin on jo mennyt meidän pienen syntymästä ja voin todeta kasvaneeni äidiksi ja tämä on sitä mitä halusin. Olen onnellinen!

-jonna-

Suhteet Oma elämä Raskaus ja synnytys Vanhemmuus

11.12.2016 jonnamariiia

Aika ennen raskautta & raskaus

Eräs lukija toivoi multa postausta raskaudesta ja mun ajatuksia ennen lapsia ja raskautta joten ajattelin kirjoitella teille näistä aiheista mitä mul on sanottavaa ja mitä oon miettinyt mielessäni.

Muistellaanpas hetki aikaa ennen lasta tai ylipäänsä koko raskautta. Olin joskus pienenä likkana ajatellut saavani 2 lasta, tytön ja pojan. Olin melkein varma asiasta että haluan kaksi lasta saada. Kuitenkin kasvettuani melkein aikuiseksi (20v.) Rupesin ajattelemaan etten tahdokkaan kuin yhden lapsen..jos sitäkään. En kuitenkaan miettinyt asiaa sen kummemmin Aina välillä tietty jos lapsia ja vauvoja näkyi jossain. Mitä vanhemmaksi kasvoin, musta alko tuntua etten ehkä tahdokaan yhtään lasta. Aloin miettiä et miten sellasta asiaa voi edes päättää ja missä vaiheessa?! Siis whaat? Milloin sen tietää että on tarpeeksi kypsä huolehtiakseen toisesta elämästä kuin vain omastaan. Tosi pitkään nimittäin tunsin itseni ihan teiniksi vaikken sitä enää oikeastaan ollutkaan. Kuitenkin pian alkoi hahmottua että tahdonkin sen yhden lapsen ja tiesin että muuttaisin ensin paikkakuntaa ja hankkisin vakkari duunin ja elämäni mies mulla tietty jo olikin <3 Viimeistään siinä vaiheessa kun Juhan kanssa puhuttiin useampaan otteeseen lapsista ja miten Juha puhui isyydestä, tiesin että olin valmis, valmis hankkimaan lapsen ja juuri hänen kanssaan. Sit mulla olikin se duuni ja uusi paikkakunta jonne tiesin asettuneeni. Sekä myös tietty se että elämä alkoi ehkä jo olla yksitoikkoista ja oltiin me oltu yhdessä kaksin jo sen 7 vuotta silloin.

Aika pitkälti luulen että Juha muutti mun suhtautumiseni lapsiin. Aina aiemmin ajattelin niiden olevan rasittavia jotka pilaa elämän, mutten enää. Olin nähnyt tosi paljon kaiken näköisiä lapsia ja niiden vanhempia, mutta oman kanssa asiat ovat ihan omaa luokkaa kun saa itse päättää kaikesta ja kasvattaa hänet parhaaksi näkemällä tavalla. Ei ole pakko tehdä niinkuin muut tekee. Tämä asia myöskin ehkä pelotteli mua.

Toinen asia mitä ajattelin ennen raskautta oli raskauden muuntelema oma keho ja mieli. Pelkäsin tätä kuollakseni ja ehkä siksi myös pelkäsin saada lapsia. Mitä jos mulle tulee sit sellaset kauheet riippu tissit, ällöttävät raskausarvet ja lisäkilot. Mitä jos masennun ja tajuan ettei tää ollutkaan sitä mitä tahdoin?! Oma ulkonäkö on muuutenkin ollut mulle ns. ongelma aina, enkä usein ole ollut siihen tyytyväinen ja sit jos se vielä muuttuis pahemmaks. Päätin kuitenkin olla murehtimatta tätä asiaa etukäteen. Jos tahdon sen lapsen, niin riski on otettava.

Kun vihdoin tuli aika tehdä raskaustesti, en oikein aatellut mitään. Muistan toivoneeni että se näyttäis positiivista ja kun se vihdoin näkyi siinä testillä, kaksi punaista viivaa..mun olotila oli aika neutraali. En ajatellut mitään, en edes iloinnut. En tiiä meninkö jotenkin lukkoon ja shokkiin vai mitä se oli mut musta ei tuntunu miltään. Kai kun odotin sitä ja sit se tapahtu ni en oikein voinu ees uskoo sitä. Minä olin raskaana!! Muistan kun menin makkariin sanomaan Juhalle että tulos oli positiivinen ja sit me vaan alettiin keskustella muista asioista. 😀 Haha nyt se tuntuu jotenkin tyhmälle et miks sitä käyttäyty niin.

Kuitenkin kun aikaa kului ja raskaus alkoi näkyä ja tuntua, aloin innostua asiasta. Tunnustelin masua aina kun ketään muuta ei ollut näköpiirissä ja saatoin joskus jopa jutellakkin pikkuselle. En tehnyt näin edes Juhan läsnäollessa, jotenkin häpesin asiaa. En oo muutenkaan ollut tämmönen vauvojen kanssa hössöttäjä. 🙂 Se oli vaan niin jännä tunne kun ekan kerran tunsin sen pienen potkun mun vatsassa ja tohkeissani hihkasin Juhalle että ” se tais potkasta” Siinä sitä sitten ihmeteltiin yhdessä <3 Luin koko raskauden ajan puhelimeni raskaus applikaatiosta että missä mennään ja mitä pienelle kaverille on milloinkin kehittynyt sekä minkäkokoinen ihmisen alku siellä milloinkin oli.

Ensimmäinen ultraääni käynti oli kyllä tosi mullistava. Kun ensikerran oikeesti näki että siellä se köllöttelee, mun massussa on oikeesti jotain. Voi vitsi! 🙂

Kuitenkin kun raskaus läheni loppua, mua rupes pelottamaan kaikki. Itse synnytys, kivut, mua ärsytti se iso maha ja olo oli kömpelö ja väsynyt eikä se natiainen tahtonut edes tulla ulos vaan meni yliajalle. Mietin jo kaikkea maan ja taivaan väliltä. ”mä en haluukaan tätä?”, ”mitä jos en rakasta sitä?”, ”mitä jos se on ruma?”, ” entä jos siinä on jotain vikaa tai se on sairas?”, ”mitä jos en osaakkaan hoitaa sitä?”

Kuitenkin kaikki meni hyvin, niin raskausaika kuin sitten se synnytyskin josta jatkan seuraavassa postauksessa

…synnytys ja vanhemmuus.

-Jonna-

Perhe Lapset Raskaus ja synnytys