Synnytys ja vanhemmuus

Viimein mulla koitti se aika kun ne otti mut sairaalaan sisään ja pääsin lääkärille. Totesimme yhteistuumin että käynnistetään synnytys, mikä helpotus että vihdoin tapahtuu jotain. Todella kurjaa oli vain odotella peloissaan milloin, missä ja mitä. Ja se oli helpotus sillein myös et ei tarvinnu miettii näitä et miltä pitäs tuntua että lähdetään sairaalaan vaan me oltiin siellä jo valmiiks. Kerkesin panikoida et mitä jos en tiedä miltä supistukset tuntuu? Myöhemmin kyllä totesin että ”kyllä sen tietää”! 😀

Mulle tuli täytenä yllätyksenä miten paljon kaikkea siihen synnytyksenkäynnistykseen ja synnytykseen liittyy ja miten kivuliasta se voi olla. Iso positiivinen yllätys oli miten ihania kätilöt olikaan. Ilman niiden ystävällisyyttä, kärsivällisyyttä ja ammattimaisuutta en olis selviytynyt.

Vihdoin se kaikki tuska oli ohi ja pieni nyytti makasi mun rinnan päällä hamuten maitoa. Suoraan sanottuna musta ei tuntunut miltään. Katoin vain hölmistyneenä sitä pientä olentoa joka oli ihan sairaan pieni. Muistan vain olleeni todella helpottunut että synnytys oli ohi ja ihmetelleeni miten hän voi olla niin pieni??!! Kaikki tapahtui jotenkin tosi nopeeta ja sit me oltiinkin jo perhehuoneessa tutustumassa pieneen. Sitten aloin vasta kunnolla hahmottaa että meillä oli vauva!

Kaikki lähti kyllä sujumaan tosi hyvin. Juha oli ihan äärimmäisen reipas ja ihana! En voi edes sanoin kuvailla sitä. Mä olin tosi väsynyt ja mulla oli vielä kipuja välillä. Juha hoiti pienen vaipanvaihdot, lisäruokinnan yms. ja auttoi pikku J.n rinnalle. Aivan totaalisen täytenä yllärinä mulle tuli miten kivuliasta imettäminen on? Sii helvetti se sattu ja tosi paljon. Kukaan ei ollu mulle puhunu siitä mitään, vaan että jos ote on väärä niin se sattuu mut kaikki oli ihan oikein kätilön mukaan ja se sattu silti. Silloin tutustuin rintakumeihin, mitkä oli mun pelastus. (huokaus) 🙂

Pian pääsimmekin kotiin ja miten outoa se olikaan. Me mentiin kotiin kolmisin. Aluksi tuntui ettten uskalla ottaa häntä syliin kun hän oli niin pieni. ”mitä jos rikon tai pudotan hänet?”.

Pari ensimmäistä viikkoa olin ihan vain sisällä jossain ”vauvakuplassa” ja Juha ramppas kaupassa ja muilla asioilla. Ulkona oli just talven kovimmat pakkaset ja lunta oli niin paljon ettei siellä oliskaan päässyt yhtään mihinkään.

Olihan se alkuun melkosta rämpimistä ja opettelua mut me selvittiin siitä vauva ajasta. Ja se vauva aika meni niiiin nopee. Siis sitä ei voi edes tajuta minne se aika meni. Hän kasvoi todella nopeeta. Jotenkin olin kyllä kuvitellut vauva ajan paljon rankemmaksi, mutta mieluummin näin päin. Meillä tyttö nyt oli hyvä uninen ja heräsi vain 2 tai 3 kertaa yössä syömään. Ja muutenkin hän on ollut tosi iloinen pakkaus.

Kaikki oli mulle sanonut miten huikeeta oman lapsen saaminen on ja miten on ihanaa seurata kun hän oppii koko ajan uutta, mutta ei sitä voi ajatellakkaan miltä se tuntuu ennenkuin sen kokee itse. Vaikka mä en aivan heti tuntenutkaan mitään niin kyllä se äidin vaisto on sieltä herännyt. Mulla se kiintymys tähän pieneen ihmisen alkuun tuli vähitellen kun hänen kanssaan on ollut, touhunnut ja tutustunut. Rakastan häntä vain päivä päivältä enemmän! <3

Vanhemmuus on kasvattanut mua jotenkin hurjasti aikuisempaan suuntaan, mutta en koe muuttuneeni liikaa pelkästään vanhemmaksi sillä olenhan paljon muutakin. Koen silti olevani edelleen se höpsö itseni ja mulle on tärkeää etten kadota sitä. Olen oppinut laittamaan entistä enemmän toisia etusijalle ja varsinkin oman pienen ”babyni” :) Tuntuu jotenkin hurjalta ja samalla ihanalta että joku tarvitsee mua niin paljon ja että olen hänelle se tuki ja turva.

Vanhemmuus on myös opettanut mulle oman ajan tärkeyden. On tärkeää pitää itsestään huolta ja viettää välillä omaa aikaa jotta jaksaa arjessa sen pienen kanssa. Sillä kun minä olen onnellinen, niin on Pikku J.kin.

Näin melkein vuosi eteenpäin on jo mennyt meidän pienen syntymästä ja voin todeta kasvaneeni äidiksi ja tämä on sitä mitä halusin. Olen onnellinen!

-jonna-