Tuhotkaa hymypatsaat!

Emma:
Saitko sä koskaan koulussa hymytyttöpatsasta?

Christina:
Olin jaetulla ykkössijalla mun luokkalaisen Monan kanssa. Sit otettiin uus kierros ja Mona vei voiton.

Emma:
Eikä?! Kauhee tilanne!

Christina:
Jep. Olin jo niin lähellä! Saitko sä?

Emma:
En… Stipendejä kyllä kotiutin koulumenestyksestä, mutta se helvetin kipsinaama jäi saamatta.

Christina:
Tuntuu, että jo pienestä pitäen on tottunut sellaiseen malliin, että vasta kun saa ulkopuoliselta hyväksyntää kehujen – tai patsaiden – muodossa, on onnistunut jossakin. Vasta siinä vaiheessa omasta tekemisestä tulee arvostettavaa, myös omissa silmissä.

Emma:
Joo mulla on ihan sama fiilis! Musta tuntuu, että heti se ekalla luokalla saatu stipendi asetti riman kaikelle omalle tekemiselle. Ilman huomiota tai palkintoa kaikki tuntui vaan keskitason suorittamiselta. Eikä se oo mulle koskaan riittänyt.

Christina:
Joo, tai toinen vaihtoehto oli se, ettei yritä ollenkaan. On helpompi epäonnistua jossain, missä ei ees yritä – koska on päättäny, ettei sillä lähtökohtaisesti oo mitään merkitystä.

Emma:
Mistähän se johtuu, että me ei osata ajatella olevamme kauniita, lahjakkaita tai taitavia ellei kuulla sitä joltain toiselta? Miksi se ei riitä, että ajattelee itse onnistuneensa?

Christina:
Kuuluuko hyväksynnän hakeminen muilta meidän perustarpeisiin vai ollaanko me vaan opittu siihen?

Emma:
Huoh, kunpa maailmassa olisi vähän vähemmän kympin oppilaita, ylisuorittajia ja hymypatsaita.

Christina:
Ja enemmän rohkeita, oman tiensä kulkijoita, jotka uskaltaisi elää itsensä näköistä elämää arvottamatta itseään ja tekemisiään muiden kautta.

Emma:
Mä kyllä luulen, että meistäkin voisi tulla sellaisia.

Christina:
Ehkä tässä on hyvä alku sille tielle.

Ps. Ota seurantaan @joojoonaiset Instagramissa!