Vastaanotolla

”– Häpeä meidät hiljentää, minut ainakin. Se mistä vaietaan, kertoo kulttuuristamme paljon.” Satu Vasantola, Helsingin Sanomat 29.4.2018

Emma:
Varasin nyt sen ajan. Jännittää.

Christina:
Oikeesti? Oon niin ylpee susta.

Emma:
Mitä mä ees sanon siellä? “Moi, oon Emma, mulla on kaikki tosi hyvin paitsi että mikään ei oo hyvin. Mitäs tehdään?”

Christina:
No älä vähättele. Kyllä saa ja voi olla paska fiilis, vaikka moni asia ois paperilla hyvin.

Emma:
Musta vaan tuntuu jotenkin epäonnistuneelta, kun en voi julistaa olevani sellainen vahva nainen, joita lehtien kannet on täynnä. Mä en jotenkin samaistu niihin bossladyihin yhtään. Enkä oikeestaan tiedä ees haluanko. Haluun vaan yrittää löytää itseni taas, enkä vakuuttaa enää ketään ulkopuolista siitä, että oon hyvä ja vahva. Senhän takia mä oon tässä tilanteessa! Ja nyt oon vaan ihan sekaisin ja turta kaikesta.

Christina:
Mikä sut sitten erottaa niistä bossladyista?

Emma:
En mä tiedä… Seuraan ihaillen (lue: kateellisena) jotain Ronja Salmea, joka porskuttaa menemään tuolla ympäriinsä ja toteuttaa kaikkia mun unelmia – jos se kohta julkaisee musaa niin voin lopettaa kaiken. Se elää munkin puolesta.

Christina:
Mutta ei me toisaalta tiedetä siitä ihmisestä mitään. Sen taustoista tai mielenmaisemasta tai minkä kaiken kanssa se minäkin päivänä tasapainoilee.

Emma:
Niin onhan sekin totta. Mutta miks kaikkialla pitää sitten antaa itsestään niin haavoittumaton ja vahva kuva?

Christina:
Ajatteletko sä, ettet sais olla haavoittuvainen?

Emma:
Teoriassa saan, käytännössä en. Ehkä mä en vaan oo tottunu olemaan tässä tilanteessa. Kun on tottunut jeesaamaan muita ja olemaan se tyyppi, jolla on vastauksia kaikkeen, on vaikea hyväksyä, että nyt ei löydä edes kysymyksiä, joihin niitä vastauksia kaipaisi.

Christina:
Mutta mitä sä sitten oot aatellu niistä, jotka sun puoleen on kääntyny? Tuskin oot miettiny, että vähän ankeeta, että se nyt puhuu tästä ääneen ja myöntää, että on vaikeeta.

Emma:
Vaikeinta ei oikeestaan oo myöntää sitä, että on vaikeeta vaan etsiä niitä syitä, mitkä siihen on johtaneet. Miksei niistä ikinä puhuta? Minkä takia tuntuu, että meistä parikymppisistä naisista joka toinen käy jollain puhumassa? Onhan tässä kaiken taustalla pakko olla jotain isompaa pielessä. Jos me voidaan avoimesti myöntää käyvämme terapiassa tai työpsykologilla, miksei me voida yhtä lailla keskustella myös niistä syistä, jotka meidät sinne vastaanotolle vie?

Christina:
Se on ihan totta. Silloin, kun mä kävin kipeän eron jälkeen ekaa kertaa itse puhumassa jollekin, kerroin siitä hädin tuskin kenellekään. Kai musta tuntui, etten ollu osannu seurustella – ja sitten en osannu edes erota oikein. Miks epäonnistumisen tunteet on niin arkoja asioita?!

Emma:
One word: suoritusyhteiskunta.

Christina:
Sinäpä sen sanoit. Yhteiskunnan rakenteita on vaikea muuttaa yhdessä yössä, mutta ainakin me voidaan puhua enemmän ääneen. Juttelin tästä mun psykologikämppiksen kanssa ja se sano, että ois tärkeää, ettei meidän tarvis hävetä tai piilotella vaikeita ja kipeitä asioita. Puhuttais enemmän siitä, että ihmiset käy – ja että niiden on hyvä käydä – juttelemassa vaikka psykologille asioistaan. Etenkin silloin, kun on vaikeeta.

Emma:
Ja että ne vaikeet asiat kuuluu meille kaikille. Se on tavallaan ikävä asia, mutta myös tosi lohdullista.

Christina:
Oikeesti hienoa, että varasit sen ajan. Kerro sit miten meni.

Emma:
Kerron.