Aina saatavilla ≠ aidosti läsnä

Christina:
Apua, näin ihan kauheeta unta. Muutit Kouvolaan ja olin jotenkin varma, ettei ikinä enää nähdä.

Emma:
No toi painajainen ei kyllä oo edes leikin asia enää! Mutta ei hätää, täällä ollaan edelleen Hesoissa.

Christina:
Mä luulen, että sille unelle oli ihan hyvä syy. Aloin nimittäin yks ilta vaan miettii, että hirveen nopeessa ajassa aika moni asia on muuttunu, kun moni ystävä on muuttanu yllättäen pois Helsingistä. Tuli sellanen olo, että älkää nyt kaikki hylätkö mua!

Emma:
Tää elämänvaihe on kyllä siitä erityinen, että kaikkialla tuntuu tapahtuvan isoja asioita. Ystäväpiirissä ihmiset alkaa elää enemmän sitä “omaa elämää” sen sijaan että olis edelleen vaan se yks kollektiivinen elämä. Tiiätkö mitä tarkoitan?

Christina:
No just toi! Pitkään tuntui, että kaikki asiat tehtiin ja koettiin kavereiden kanssa yhdessä. Nyt tuntuu, että kaikki tekee niitä asioita jossain omissa kuplissaan. Itse oon tehnyt ihan samaa – mutta yhtäkkiä mulle tuli siellä kuplassa aika yksinäinen olo. Oon hirveen pitkään toivonut enemmän omaa aikaa, mutta sitten kun sitä oli tarjolla, meninkin vähän paniikkiin.

Emma:
Yksin oleminen on toisinaan yllättävän vaikeeta. Etenkin jos on tottunut siihen, että on jatkuvasti seurassa tai saatavilla.

Christina:
Toi saatavilla oleminen varsinkin on niin totta. Mä oon kokenu lukemattomia morkkiksia siitä, että oonko nyt muistanu laittaa tarpeeksi usein viestiä tai oonko nähny milloin ketäkin tarpeeksi tiheään tahtiin. Myönnän, että toisinaan oon myös sykkiny ja suorittanu ystävyyssuhteita. Mutta onko se, että oon pyrkiny olemaan aina saatavilla, tehnyt musta paremman ystävän? Ei.

Emma:
Tuntuu, että me ollaan jo ihan ehdollistuttu siihen, että heti kun puhelin kilahtaa tai näytölle ilmestyy valo, me ollaan reagoimassa. Ja ihan vaan siksi, että halutaan olla läsnä kaikille. Mutta onks se nyt edes sitten läsnäoloa?

Christina:
Se on nimenomaan saatavilla olemista, ei läsnä olemista. Ja samalla helposti unohtuu, että toisinaan pitäisi viettää aikaa ihan vain itsensä kanssa. Se, että se tuntuu ajoittain vaikealta, voi olla jo itsessään merkki, että ehkä sitä olis hyvä tehdä enemmän.

Emma:
Niin se taitaa olla. Mä luulen, että tähänkin pätee se vanha viisaus, että ensin pitäisi osata olla yksin, jotta voi olla jonkun toisen kanssa.

Christina:
Todellakin. Se, että sanoisin myös ystäville enemmän ei, voisi ehkä tehdä musta jopa paremman kaverin. Tuntuu vaan jotenkin itsekkäältä kieltäytyä näkemästä hyvää kaveria ja jäädä vaan yksin sohvalle makaamaan. Tuntuu, että se ei oo tarpeeksi hyvä syy. Että mä en ole tarpeeksi hyvä syy.

Emma:
Ja sä oot aina hyvä syy.

Christina:
No, nyt kun kerran tuli puheeksi, niin pitäiskö siirtää noita viikonlopun treffejä? Mulla ois kerrankin mahdollisuus ottaa kunnolla aikaa ihan vain itselleni. Jos nähdään vasta ensi viikolla?

Emma:
Sopii oikein hyvin. Pakko myöntää, että koko sunnuntai sohvanpohjalla kuulostaa aika taivaalliselta.

Christina:
No niin, it’s a date – not.