Kun kiireeseen katoaa

Emma:
Elän kroonista kiirettä. Aikaa on jatkuvasti liian vähän. En ehdi nähdä ystäviä, puhumattakaan kampaajasta ja hammaslääkäristä. Työvuori jatkaa kasvamistaan, ja jossain välissä pitäisi vielä ehtiä kehittämään itseään. Illalla nukkumaan mennessä ahdistaa, että taas on tullut suoritettua yksi samanlainen päivä, eikä siitä oikein jäänyt taaskaan mitään käteen. Seuraavana aamuna kello soi samaan aikaan kuin tänäänkin ja alkaa sama rumba.

Huomasitko: suoritettua.

Niinkö sen kuuluu mennä?

Ei tarvitse mennä kovinkaan montaa vuotta taaksepäin, kun vannoin, ettei minusta koskaan tulisi kiireistä ysistä viiteen -työntekijää, ihmistä, jolla ei olisi aikaa nähdä ystäviään tai tyttöystävää, joka haluaa istua kaikki illat kotona sohvalla.

Toki elämä muovaa meitä ja vuodet tekevät ihmeitä. On ihanaa, että on vakituinen, säännöllinen työ, jossa pääsee kehittymään. On ihanaa, että on ystäviä, jotka ymmärtävät hektisen arjen ja jakavat arjen ilot ja surut puhelimitsekin. On ihanaa, että on sellainen parisuhde, jossa halkeaa onnesta yhdessä vietetystä ajasta kotisohvallakin.

On ironista, miten kaiken kiireen keskellä ei ehdi pysähtyä, mutta jämähtää kylläkin. Vaikka nautin stabiilin elämän tuomasta turvallisuuden tunteesta, mieleeni hiipii aina toisinaan ajatus siitä, olenko sittenkään oman elämäni kapellimestari.

Palaan usein ajatuksissani reilun kymmenen vuoden taakse. Muistelen, miltä tuntui vaeltaa pitkin tutun kirjaston käytäviä, tutkia tuntitolkulla uusia kirjoja. Miltä tuntui kirjoittaa ensimmäisiä omia runoja. Miltä tuntui laulaa silloin kun kukaan ei kuullut. Miltä tuntui seistä kotikaupungin teatterin lavalla ja uppoutua tarinan maailmaan.

Vapaalta. Minulta.

Olen huomannut, että kiirettä aiheuttavat pääosin sellaiset asiat, joita uskon muiden minulta odottavan. Kun yrittää parhaansa mukaan miellyttää muita, saattaa päätyä juoksemaan loputonta maratonia vailla suuntaa. Ja siihen eivät minun lihakseni ja keuhkoni ole tehty.

Eikä kiireessä oikeastaan pahinta ole se, jos kadottaa suunnan. Pahinta on se, jos kadottaa itsensä.