”Mitä jos?” on mun lempilause

Emma:
Eletään vuotta 2016. On helmikuun seitsemäs päivä, sunnuntai. Makoilen poikaystäväni vieressä ja nautin vapaasta aamusta. Edellinen ilta oli mennyt juhlien ystäväni kanssa. Tässä ja nyt on kaikki hyvin.

Hetkeä myöhemmin havahdun poikaystäväni huolestuneeseen ääneen, kun hän yrittää tavoittaa minua. Avaan silmäni, ja näen lakanan kasvojeni vieressä olevan aivan veressä. Kieleni on kipeä, olen purrut siihen. Veri on siitä. “Mitä tapahtui? Sä aloit vapista”, poikaystäväni kysyy. En tiedä.

Poikaystäväni asuu aivan sairaalan vieressä, joten kävelemme päivystykseen. Päivä on mielessäni sumuinen, en muista siitä juuri mitään muuta.

Siitä alkoi tutkimusrumba, joka sai päätöksen huhtikuussa 2016, kun menin kuulemaan neurologian poliklinikalle tulokset. Äitini oli mukanani – onneksi. En nimittäin ollut varautunut kuulemaan mitään negatiivista. Pidin itseäni kuolemattomana, kuten me kaikki, ennen kuin elämä iskee vasten kasvoja. Kuultuani epilepsiadiagnoosista, jouduin jonkinlaiseen sokkitilaan, enkä muista keskusteluista lääkärin ja sairaanhoitajan kanssa juurikaan. Miten tämä oli mahdollista? Sitä ei kukaan tiedä vieläkään.

Päätin diagnoosin saatuani, etten koskaan enää pitäisi itseäni kuolemattomana. Luopuisin lopullisesti ajatuksesta, että vain jollekin tuolla jossain sattuu, ei minulle eikä läheisilleni. En enää koskaan pitäisi terveyttä itsestäänselvyytenä.

Nyt tuosta kohtauksesta on tasan kolme vuotta. Uusia ei ole tullut, sillä minulle löytyi heti sopiva lääke. Olen ainakin toistaiseksi selvinnyt todella vähällä.

Ehkä juuri siksi, että sairauteni oli niin hyvin hallinnassa, sorruin tuohon kuolemattomuuden illuusioon uudestaan. Kunnes tuli syksy 2018, joka laittoi taas prioriteetit uusiksi. Kun pelkäsin erään rakkaan ihmisen terveyden puolesta kuukausi tolkulla, muistin, mikä tässä elämässä on oikeasti tärkeää. Niin kauan kun jalkamme kantavat, valitamme, ettemme voi lentää. Kun jalat lakkaavat toimimasta, toivomme, että olisimme osanneet arvostaa kävelemistä, juoksemista ja tanssimista.

On hullua, miten me luulemme hallitsevamme elämäämme. Olemme tulleet harhaluuloisiksi siitä, että voimme tehdä mitä vain ja vaikuttaa kaikkeen.

Vielä joitakin vuosia sitten ajattelin, ettei koskaan pitäisi ajatella mitä jos. Näin maailman avonaisena, täynnä pelkkiä mahdollisuuksia odottamassa minua – kunhan vain menisin ja poimisin ne yksi kerrallaan. Nyt olen oppinut, että olemme kaikki aivan äärimmäisen haavoittaisia ja hauraita tässä pelissä, jota elämäksi kutsutaan. Emme ole kukaan toista enempää turvassa. Ja juuri siksi, olisi tärkeä tasaisin väliajoin kysyä itseltään: mitä jos? Mitä jos en olekaan kuolematon? Mitä jos tämä hetki olisi ainut, viimeinen? Mitä jos olisin tehnyt enemmän? Mitä jos olisin jättänyt tekemättä?

Mitä jos? on kysymys, joka auttaa meitä hahmottamaan, pidämmekö huolta oikeasti tärkeistä asioista, ja vapauttaa näin myös turhaa stressiä asioista, jotka eivät lopulta ole elämässämme kuitenkaan niin suuressa roolissa.

Minulle tämä oivallus on tarkoittanut sitä, että näen nyt lähelle paremmin. Näen kaikki ne ihanat ja rakkaat ihmiset, joita olen laiminlyönyt. Näen sen kaiken, jonka olen antanut tulla meidän väliimme. Ja todellisuudessa, jos jotain kävisi, millään muulla ei olisi väliä, kuin sillä, että saan elää tämän elämän heidän kanssaan. Ei millään muulla.

Olen ollut tähän asti onnekas, että nämä muistutukset, jotka elämääni ovat tulleet, ovat kohdelleet suhteellisen hyvin. Epilepsiani on hyvin hallinnassa lääkkeiden ansiosta, eikä kohtauksia ole tullut lisää. Pahimmat pelkomme läheiseni terveydentilasta eivät käyneet toteen. Kaikilla tilanne ei ole sama, eikä ole mitenkään sanottua, että minulla tai läheisilläni tulee aina olemaan.

En halua, että tämä teksti pelottelee ja tuo negatiivista energiaa. Toivon, että se herättää ajattelemaan ja arvostamaan asioita, joita kukin pidämme tässä elämässä tärkeinä, ja olemaan niissä aidosti läsnä. Yhdelle ne ovat läheiset ihmiset, toiselle unelmien ura, kolmannelle loputon seikkailu. Toivon, että teksti herättää meidät antamaan aidosti tärkeille asioille niiden ansaitseman energian ja huomion, ja vapauttamaan itsemme merkityksettömistä asioista, joihin olemme itsemme sitoneet.

Tällainen pohdinta voi  auttaa meitä löytämään oman elämämme tarkoituksen ja keskittämään oikein sen kaiken ihanan energian, mitä meissä parhaimmillaan on.

Siksi Vestaa lainatakseni, Mitä jos? on mun lempilause.