Aina saatavilla ≠ aidosti läsnä

IMG_3321.jpg

Christina:
Apua, näin ihan kauheeta unta. Muutit Kouvolaan ja olin jotenkin varma, ettei ikinä enää nähdä.

Emma:
No toi painajainen ei kyllä oo edes leikin asia enää! Mutta ei hätää, täällä ollaan edelleen Hesoissa.

Christina:
Mä luulen, että sille unelle oli ihan hyvä syy. Aloin nimittäin yks ilta vaan miettii, että hirveen nopeessa ajassa aika moni asia on muuttunu, kun moni ystävä on muuttanu yllättäen pois Helsingistä. Tuli sellanen olo, että älkää nyt kaikki hylätkö mua!

Emma:
Tää elämänvaihe on kyllä siitä erityinen, että kaikkialla tuntuu tapahtuvan isoja asioita. Ystäväpiirissä ihmiset alkaa elää enemmän sitä “omaa elämää” sen sijaan että olis edelleen vaan se yks kollektiivinen elämä. Tiiätkö mitä tarkoitan?

Christina:
No just toi! Pitkään tuntui, että kaikki asiat tehtiin ja koettiin kavereiden kanssa yhdessä. Nyt tuntuu, että kaikki tekee niitä asioita jossain omissa kuplissaan. Itse oon tehnyt ihan samaa – mutta yhtäkkiä mulle tuli siellä kuplassa aika yksinäinen olo. Oon hirveen pitkään toivonut enemmän omaa aikaa, mutta sitten kun sitä oli tarjolla, meninkin vähän paniikkiin.

Emma:
Yksin oleminen on toisinaan yllättävän vaikeeta. Etenkin jos on tottunut siihen, että on jatkuvasti seurassa tai saatavilla.

Christina:
Toi saatavilla oleminen varsinkin on niin totta. Mä oon kokenu lukemattomia morkkiksia siitä, että oonko nyt muistanu laittaa tarpeeksi usein viestiä tai oonko nähny milloin ketäkin tarpeeksi tiheään tahtiin. Myönnän, että toisinaan oon myös sykkiny ja suorittanu ystävyyssuhteita. Mutta onko se, että oon pyrkiny olemaan aina saatavilla, tehnyt musta paremman ystävän? Ei.

Emma:
Tuntuu, että me ollaan jo ihan ehdollistuttu siihen, että heti kun puhelin kilahtaa tai näytölle ilmestyy valo, me ollaan reagoimassa. Ja ihan vaan siksi, että halutaan olla läsnä kaikille. Mutta onks se nyt edes sitten läsnäoloa?

Christina:
Se on nimenomaan saatavilla olemista, ei läsnä olemista. Ja samalla helposti unohtuu, että toisinaan pitäisi viettää aikaa ihan vain itsensä kanssa. Se, että se tuntuu ajoittain vaikealta, voi olla jo itsessään merkki, että ehkä sitä olis hyvä tehdä enemmän.

Emma:
Niin se taitaa olla. Mä luulen, että tähänkin pätee se vanha viisaus, että ensin pitäisi osata olla yksin, jotta voi olla jonkun toisen kanssa.

Christina:
Todellakin. Se, että sanoisin myös ystäville enemmän ei, voisi ehkä tehdä musta jopa paremman kaverin. Tuntuu vaan jotenkin itsekkäältä kieltäytyä näkemästä hyvää kaveria ja jäädä vaan yksin sohvalle makaamaan. Tuntuu, että se ei oo tarpeeksi hyvä syy. Että en ole tarpeeksi hyvä syy.

Emma:
Ja sä oot aina hyvä syy.

Christina:
No, nyt kun kerran tuli puheeksi, niin pitäiskö siirtää noita viikonlopun treffejä? Mulla ois kerrankin mahdollisuus ottaa kunnolla aikaa ihan vain itselleni. Jos nähdään vasta ensi viikolla?

Emma:
Sopii oikein hyvin. Pakko myöntää, että koko sunnuntai sohvanpohjalla kuulostaa aika taivaalliselta.

Christina:
No niin, it’s a date – not.

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Syvällistä

”Mitä jos?” on mun lempilause

IMG_3277.jpg

Emma:
Eletään vuotta 2016. On helmikuun seitsemäs päivä, sunnuntai. Makoilen poikaystäväni vieressä ja nautin vapaasta aamusta. Edellinen ilta oli mennyt juhlien ystäväni kanssa. Tässä ja nyt on kaikki hyvin.

Hetkeä myöhemmin havahdun poikaystäväni huolestuneeseen ääneen, kun hän yrittää tavoittaa minua. Avaan silmäni, ja näen lakanan kasvojeni vieressä olevan aivan veressä. Kieleni on kipeä, olen purrut siihen. Veri on siitä. “Mitä tapahtui? Sä aloit vapista”, poikaystäväni kysyy. En tiedä.

Poikaystäväni asuu aivan sairaalan vieressä, joten kävelemme päivystykseen. Päivä on mielessäni sumuinen, en muista siitä juuri mitään muuta.

Siitä alkoi tutkimusrumba, joka sai päätöksen huhtikuussa 2016, kun menin kuulemaan neurologian poliklinikalle tulokset. Äitini oli mukanani – onneksi. En nimittäin ollut varautunut kuulemaan mitään negatiivista. Pidin itseäni kuolemattomana, kuten me kaikki, ennen kuin elämä iskee vasten kasvoja. Kuultuani epilepsiadiagnoosista, jouduin jonkinlaiseen sokkitilaan, enkä muista keskusteluista lääkärin ja sairaanhoitajan kanssa juurikaan. Miten tämä oli mahdollista? Sitä ei kukaan tiedä vieläkään.

Päätin diagnoosin saatuani, etten koskaan enää pitäisi itseäni kuolemattomana. Luopuisin lopullisesti ajatuksesta, että vain jollekin tuolla jossain sattuu, ei minulle eikä läheisilleni. En enää koskaan pitäisi terveyttä itsestäänselvyytenä.

Nyt tuosta kohtauksesta on tasan kolme vuotta. Uusia ei ole tullut, sillä minulle löytyi heti sopiva lääke. Olen ainakin toistaiseksi selvinnyt todella vähällä.

Ehkä juuri siksi, että sairauteni oli niin hyvin hallinnassa, sorruin tuohon kuolemattomuuden illuusioon uudestaan. Kunnes tuli syksy 2018, joka laittoi taas prioriteetit uusiksi. Kun pelkäsin erään rakkaan ihmisen terveyden puolesta kuukausi tolkulla, muistin, mikä tässä elämässä on oikeasti tärkeää. Niin kauan kun jalkamme kantavat, valitamme, ettemme voi lentää. Kun jalat lakkaavat toimimasta, toivomme, että olisimme osanneet arvostaa kävelemistä, juoksemista ja tanssimista.

On hullua, miten me luulemme hallitsevamme elämäämme. Olemme tulleet harhaluuloisiksi siitä, että voimme tehdä mitä vain ja vaikuttaa kaikkeen.

Vielä joitakin vuosia sitten ajattelin, ettei koskaan pitäisi ajatella mitä jos. Näin maailman avonaisena, täynnä pelkkiä mahdollisuuksia odottamassa minua – kunhan vain menisin ja poimisin ne yksi kerrallaan. Nyt olen oppinut, että olemme kaikki aivan äärimmäisen haavoittaisia ja hauraita tässä pelissä, jota elämäksi kutsutaan. Emme ole kukaan toista enempää turvassa. Ja juuri siksi, olisi tärkeä tasaisin väliajoin kysyä itseltään: mitä jos? Mitä jos en olekaan kuolematon? Mitä jos tämä hetki olisi ainut, viimeinen? Mitä jos olisin tehnyt enemmän? Mitä jos olisin jättänyt tekemättä?

Mitä jos? on kysymys, joka auttaa meitä hahmottamaan, pidämmekö huolta oikeasti tärkeistä asioista, ja vapauttaa näin myös turhaa stressiä asioista, jotka eivät lopulta ole elämässämme kuitenkaan niin suuressa roolissa.

Minulle tämä oivallus on tarkoittanut sitä, että näen nyt lähelle paremmin. Näen kaikki ne ihanat ja rakkaat ihmiset, joita olen laiminlyönyt. Näen sen kaiken, jonka olen antanut tulla meidän väliimme. Ja todellisuudessa, jos jotain kävisi, millään muulla ei olisi väliä, kuin sillä, että saan elää tämän elämän heidän kanssaan. Ei millään muulla.

Olen ollut tähän asti onnekas, että nämä muistutukset, jotka elämääni ovat tulleet, ovat kohdelleet suhteellisen hyvin. Epilepsiani on hyvin hallinnassa lääkkeiden ansiosta, eikä kohtauksia ole tullut lisää. Pahimmat pelkomme läheiseni terveydentilasta eivät käyneet toteen. Kaikilla tilanne ei ole sama, eikä ole mitenkään sanottua, että minulla tai läheisilläni tulee aina olemaan.

En halua, että tämä teksti pelottelee ja tuo negatiivista energiaa. Toivon, että se herättää ajattelemaan ja arvostamaan asioita, joita kukin pidämme tässä elämässä tärkeinä, ja olemaan niissä aidosti läsnä. Yhdelle ne ovat läheiset ihmiset, toiselle unelmien ura, kolmannelle loputon seikkailu. Toivon, että teksti herättää meidät antamaan aidosti tärkeille asioille niiden ansaitseman energian ja huomion, ja vapauttamaan itsemme merkityksettömistä asioista, joihin olemme itsemme sitoneet.

Tällainen pohdinta voi  auttaa meitä löytämään oman elämämme tarkoituksen ja keskittämään oikein sen kaiken ihanan energian, mitä meissä parhaimmillaan on.

Siksi Vestaa lainatakseni, Mitä jos? on mun lempilause.

Suhteet Oma elämä Mieli Syvällistä