Christina:
Näin kukistat kaamoksen:

• Tankkaa D-vitamiinia
• Hanki kirkasvalolamppu
• Liiku tarpeeksi
• Heitä pari läppää, kuten eläkepäivillä sitten Espanjaan ja kevättä kohti mennään
• Pukeudu kauniiseen oloasuun tai pujahda pehmeän design-viltin alle
• Väännä tikusta asiaa positiivisuuspäiväkirjaan
• Kai muistit maca-jauheen (vai mikä helvetti se nyt olikaan)?

Siinä meillä on jo monta hyvää kikkaa siihen, kuinka saada jokaisesta tarpeeksi tehoja irti vuoden synkimpänä aikana. Ehdin jo kiitellä kaamosta siitä, että kerrankin saa valittaa väsymystä rauhassa, kun minulle alettiin tarjota erilaisia keinoja siitä selviytymiseen.

Sillä mehän emme saa hyytyä, vaikka jokainen solu kehostamme olisi valmis sanomaan itsensä irti. Jaksamme, vaikka väkisin.

Sitähän meiltä odotetaan. Saamme olla väsyneitä – kunhan vain yritämme tehdä sille jotain.

Varmasti syitä väsymykseen on hyvä pohtia ja kehoa terveellistä huoltaa. Suorittajana huomasin kuitenkin, että vinkkitulva muuttui mielessäni nopeasti vaatimuksiksi. Ne puolestaan johtivat itseni syyllistämiseen: miksi en jaksa tarttua jokaiseen vastaantulevaan vinkkiin, vaikka jokin niistä voisi saada minut piristymään?

En ole tankannut D-vitamiinia, aamuisin meikkaan vessan kellertävässä valossa ja liikun silloin, kun huvittaa. Opettelen sitä, ettei jokaiseen neuvoon tarvitse joko tarttua tai potea huonoa omaatuntoa niistä, joihin jätti tarttumatta.

Sen sijaan, että yritän suorittaen selättää kaamoksen, haluan kuunnella itseäni enemmän. Onko väsymys merkki levon tarpeesta vai vitamiinivajeesta? Onko sinnitteleminen oikeasti pakollista vai voisinko antaa itseni vain huilata enemmän?

Yritän oppia tunnistamaan, mikä tuntuu juuri tänään minusta hyvältä. Mitä minä tältä päivältä haluan. Ja ymmärtää sen, että joka päivä minun ei tarvitse pistää parastani. Riittää, että teen sen, mihin pystyn. Tänään se ei välttämättä ollut paljon, mutta se oli varmasti tarpeeksi.

Christina:

Emma:
Miten voi väsyttää näin paljon?!

Christina:
Jep… Aivan jäätävä kooma.

Emma:
Ihan sama paljon kello on, koko ajan on pimeetä ja tekis mieli vaan nukkua. Kävin pitkästä aikaa salilla töiden jälkeen, kun aina sanotaan et liikunta piristää. No, ei piristänyt. Raahauduin kotiin entistä väsyneempänä ja söin puoli pussia gifflareita.

Christina:
Jos yhtään lohduttaa, et taida olla ainoa. Tuntuu, että kauden suosituin small talkin aihe on kisa siitä, ketä väsyttää eniten.

Emma:
En haluu ees laskee kuinka monta keskustelua oon aloittanut tolla väsymyskulmalla…

Christina:
Kerrankin saa sentään sanoa ääneen, mitä ajattelee. Tää on kyllä siitä kiva vaihe, että reippaillakin on lupa olla väsynyt. “Se on kato tää pimeys…” Ja kaikki nyökyttelee mukana.

Emma:
Se on kyl vapauttavaa. Muistan, kun viime keväänä oli vaan liikaa kaikkee, ja olin tosi väsynyt. En tavannut ketään ja kieltäydyin kaikista ystävien järjestämistä juhlista. Kaikki muut iloitsi lämpenevistä keleistä, vapusta ja mistä lie – ja mua vaan ahdisti, kun en jaksanut mitään. Jotenkin nolotti, kun kaikki oli kuitenkin ihan hyvin. Tuntui, ettei ollut lupaa olla väsynyt.

Christina:
Joo, siitä tulee helposti syyllinen olo. Kurjaa, että väsymykselle tarvitaan aina jokin helposti ratkottavissa oleva syy, kuten D-vitamiinin puutos tai liian vähäinen valon määrä, jotta siitä tulee hyväksytympää. Ihmiset menee helposti lukkoon, jos ne ei voi ratkaista asiaa olalle taputtamalla tai vetämällä pari hyvinvointikikkaa hihasta.

Emma:
Toi on kyllä niin totta. En oo aikaisemmin ajatellut näin, mutta luojalle kiitos marraskuusta! Saa luvan kanssa toimia puoliteholla. Tai olla toimimatta lainkaan.

Christina:
Ja saa rauhassa tehdä niin ilman syyllistä oloa siitä, että olisi ainoa, joka ei pysy tän oravanpyörän tahdissa.

Emma:
Just nii! Ja sen kunniaksi taidan syödä noi loputkin gifflarit.

Christina:
Hmm, saatat kyllä olla ainoa, joka ostaa gifflarin kaltaisia “herkkuja” kotiin…

Emma:
Nyt et aloita niiden haukkumista!

Christina:
No mitä?! Eiks pointti ollut, että kerrankin sai sanoa asiat suoraan niinku ne on. Kiitos kaamos!

Emma: