Reippaan tytön tarina

IMG_6443.jpg

Emma:
Muistatko sen oppilaan, jonka opettaja aina valitsi apulaisekseen ala-asteella? Sen, jonka oli määrä vahtia luokkaa silloin, kun opettaja kävi tulostamassa uusia tehtäviä. Sen, johon saattoi luottaa jo kymmenkesäisenä.

Sellainen lapsi kasvaa usein aikuiseksi, joka toimii kuten on ala-asteelta asti tottunut toimimaan: luotettavasti, ahkerasti, iloisesti ja ennen kaikkea reippaasti. Hän tarttuu hommaan kuin hommaan, sillä hänelle on aina sanottu ihaillen, että hän pystyy mihin vain.

Sen harhaluulon ympärille hän on elämänsä rakentanut.

Ja sen harhaluulon ympärille myös minä olen elämäni rakentanut.

Olen huomannut, että tasapainottelen jatkuvasti sen kanssa, mitä itse haluan, mihin pystyn ja mitä muut mahdollisesti haluavat tai odottavat minulta. Loppupelissä se on turhaa ja erityisesti turhauttavaa. Aina on joku, joka haluaa lisää, enemmän ja parempaa. Ja toisinaan myös jotain aivan muuta.

Suurimmat odotukset minulle asettaa kuitenkin oma mieleni ja niistä odotuksista yritän jatkuvasti suoriutua.

Sisko Savonlahti kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissaan (17.10.2018), että hänen on vaikea surra ihmisten puolesta, jotka ovat saavuttaneet elämässään liikaa. Tällaisten “vastentahtoisten” menestyjien ongelmat ovat ylellisyyttä, jota he ovat itse itselleen haalineet.

En ymmärrä, miksi ihmisten ongelmat täytyy laittaa johonkin tärkeysjärjestykseen. Kuka päättää, kenen ongelmat ovat vakavampia kuin toisen? Emme voi koskaan tietää, mitä ihmiset käyvät läpi, olivat he ylisuorittajia tai eivät, sillä kauneimmankin hymyn taakse voi piiloutua vuosikaudet tukahdettua itkua.

Olen varmaankin ihminen, jollaista Savonlahti kolumnissaan kuvailee ylisuorittajaksi. Tässä kuitenkin pieni nice to know: Meistä jokainen käy läpi omat taistelunsa. Ja kyllä, ne ovat kaikki erilaisia mutta eivät koskaan eriarvoisia.

Suhteet Oma elämä Mieli Syvällistä

Tuhotkaa hymypatsaat!

_I4A5416 (2).jpg

Emma:
Saitko sä koskaan koulussa hymytyttöpatsasta?

Christina:
Olin jaetulla ykkössijalla mun luokkalaisen Monan kanssa. Sit otettiin uus kierros ja Mona vei voiton.

Emma:
Eikä?! Kauhee tilanne!

Christina:
Jep. Olin jo niin lähellä! Saitko sä?

Emma:
En… Stipendejä kyllä kotiutin koulumenestyksestä, mutta se helvetin kipsinaama jäi saamatta.

Christina:
Tuntuu, että jo pienestä pitäen on tottunut sellaiseen malliin, että vasta kun saa ulkopuoliselta hyväksyntää kehujen – tai patsaiden – muodossa, on onnistunut jossakin. Vasta siinä vaiheessa omasta tekemisestä tulee arvostettavaa, myös omissa silmissä.

Emma:
Joo mulla on ihan sama fiilis! Musta tuntuu, että heti se ekalla luokalla saatu stipendi asetti riman kaikelle omalle tekemiselle. Ilman huomiota tai palkintoa kaikki tuntui vaan keskitason suorittamiselta. Eikä se oo mulle koskaan riittänyt.

Christina:
Joo, tai toinen vaihtoehto oli se, ettei yritä ollenkaan. On helpompi epäonnistua jossain, missä ei ees yritä – koska on päättäny, ettei sillä lähtökohtaisesti oo mitään merkitystä.

Emma:
Mistähän se johtuu, että me ei osata ajatella olevamme kauniita, lahjakkaita tai taitavia ellei kuulla sitä joltain toiselta? Miksi se ei riitä, että ajattelee itse onnistuneensa?

Christina:
Kuuluuko hyväksynnän hakeminen muilta meidän perustarpeisiin vai ollaanko me vaan opittu siihen?

Emma:
Huoh, kunpa maailmassa olisi vähän vähemmän kympin oppilaita, ylisuorittajia ja hymypatsaita.

Christina:
Ja enemmän rohkeita, oman tiensä kulkijoita, jotka uskaltaisi elää itsensä näköistä elämää arvottamatta itseään ja tekemisiään muiden kautta.

Emma:
Mä kyllä luulen, että meistäkin voisi tulla sellaisia.

Christina:
Ehkä tässä on hyvä alku sille tielle.

Ps. Ota seurantaan @joojoonaiset Instagramissa!

Suhteet Oma elämä Opiskelu Ajattelin tänään