Emma:
Muistatko sen oppilaan, jonka opettaja aina valitsi apulaisekseen ala-asteella? Sen, jonka oli määrä vahtia luokkaa silloin, kun opettaja kävi tulostamassa uusia tehtäviä. Sen, johon saattoi luottaa jo kymmenkesäisenä.

Sellainen lapsi kasvaa usein aikuiseksi, joka toimii kuten on ala-asteelta asti tottunut toimimaan: luotettavasti, ahkerasti, iloisesti ja ennen kaikkea reippaasti. Hän tarttuu hommaan kuin hommaan, sillä hänelle on aina sanottu ihaillen, että hän pystyy mihin vain.

Sen harhaluulon ympärille hän on elämänsä rakentanut.

Ja sen harhaluulon ympärille myös minä olen elämäni rakentanut.

Olen huomannut, että tasapainottelen jatkuvasti sen kanssa, mitä itse haluan, mihin pystyn ja mitä muut mahdollisesti haluavat tai odottavat minulta. Loppupelissä se on turhaa ja erityisesti turhauttavaa. Aina on joku, joka haluaa lisää, enemmän ja parempaa. Ja toisinaan myös jotain aivan muuta.

Suurimmat odotukset minulle asettaa kuitenkin oma mieleni ja niistä odotuksista yritän jatkuvasti suoriutua.

Sisko Savonlahti kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissaan (17.10.2018), että hänen on vaikea surra ihmisten puolesta, jotka ovat saavuttaneet elämässään liikaa. Tällaisten “vastentahtoisten” menestyjien ongelmat ovat ylellisyyttä, jota he ovat itse itselleen haalineet.

En ymmärrä, miksi ihmisten ongelmat täytyy laittaa johonkin tärkeysjärjestykseen. Kuka päättää, kenen ongelmat ovat vakavampia kuin toisen? Emme voi koskaan tietää, mitä ihmiset käyvät läpi, olivat he ylisuorittajia tai eivät, sillä kauneimmankin hymyn taakse voi piiloutua vuosikaudet tukahdettua itkua.

Olen varmaankin ihminen, jollaista Savonlahti kolumnissaan kuvailee ylisuorittajaksi. Tässä kuitenkin pieni nice to know: Meistä jokainen käy läpi omat taistelunsa. Ja kyllä, ne ovat kaikki erilaisia mutta eivät koskaan eriarvoisia.