Kun tavallisesta tuli kirosana
Emma:
Ch, milloin tavallisuus meni pois muodista?
Christina:
Mitä tarkotat tavallisella? Oletan, ettet viittaa nyt vaatteisiin.
Emma:
No semmosta elämää, joka ei jotenkin oo erikoista ja jännittävää. Elämää, jossa ei koko ajan tapahdu jotain vitun siistiä.
Christina:
Kuulostaa arjelta.
Emma:
Tuntuu että monilla se arkikin on niin spesiaalia. Jengi on koko ajan menossa. On jännittäviä reissuja, muuttoa ulkomaille ja takaisin. Festareilta toisille ravaamista. Uusia upeita duuneja – vähän parempia kuin muilla noin yleisesti.
Christina:
Tuntuu, että tänä päivänä täytyy jotenkin erottua – näyttää ja kuulostaa erikoiselta. Tehdä ainutlaatuisia juttuja ja olla ainutlaatuinen.
Emma:
Koska tavallisuus on tylsää. Eikä mitenkään ainutlaatuista.
Christina:
Mä luulen, että meidän sukupolvi sinkoilee menemään kuin päättömät kanat, koska me ahdistutaan siitä, että meille on pienestä asti toitotettu sitä, miten meistä voi tulla mitä vaan ja voidaan tehdä mitä vaan. Ja sit kukaan ei oikeen tiedä mitä tässä nyt pitäis tehdä.
Emma:
Just toi! Kaikkialla jokin muistuttaa siitä, että asiat voisi olla vielä paremmin ja että me voitaisiin olla vielä parempia.
Christina:
Ja sitä mystistä parempaa metsästäessä mikään ei enää oikeen tunnukaan miltään – ja tavallisuus vasta pahalta tuntuukin.
Emma:
Must tuntuu että menin just tohon lankaan keväällä kun oli niitä ahdistuksia ja väsymisiä. Jotenkin ahdisti sekä minä itse että mun koko elämä. Tavallaan kaikki palaset oli kohdallaan, mutta mikään ei vaan tuntunut miltään. Oli tylsää, tavallista. Oon nyt vasta hiffannut, että olin ekaa kertaa elämässäni tilanteessa, jossa mun ei tarvinnut koko ajan mennä eteenpäin ja saavuttaa seuraavaa päämäärää. Siinä tavallaan katosi merkityksellisyys.
Christina:
Alemmuuskompleksin voi näköjään siis kehitellä myös siitä, että on asiat turvallisesti tasapainossa. Mikä sinänsä on ristiriitaista, koska samalla kaikki kuitenkin tuntuu haaveilevan jostain pysyvästä: vakituisesta työstä, elämänkumppanista, omasta asunnosta tai saavutetusta unelmasta. Just niistä tavallisista asioista.
Emma:
Jep! En tajua miksi me feikataan elämämme jotenkin erikoisiksi, kun ihan samalla tavalla me maksetaan laskuja, venytetään hammaslääkärissä käymistä, joudutaan siivoamaan ja pelätään hylätyksi tulemista.
Christina:
Me ollaan kaikki loppupeleissä tosi tavallisia.
Emma:
Ja se on tosi OK. Just näin on hyvä.
Christina:
Ehkä se meidän kaikkien olisi pitänyt pienestä asti kuulla.
