Sinä riität – vai riitätkö sittenkään?

 

Christina:
Ää, oliks toi mun uus kuva ihan kauhee? Tuntuu, ettei siitä tykkää kukaan.

Emma:
Ai toi mikä oli Instassa? No mitä ihmettä, ei todellakaan?! Just ihana!

Christina:
No mut siitä on oikeesti tykänny 30 ihmistä. Yleensä tulee kuitenkin joku 70 ainakin. Oliks siinä jotain ärsyttävää? Pitäiskö mun poistaa se?

Emma:
Heiheiheii älähän nyt. Miten sä nyt voisit tollasella kuvalla ketään ärsyttää?

Christina:
No en mä tiedä. Hirveetä, että omaa arvoaan mittaa jollain tämmösillä asioilla.

Emma:
Nii mä tiedän. Tuntuu, että nykyään kaikessa on kyse vaan oman arvon mittaamisesta. Kuinka siistejä juttuja tekee, kuinka paljon tuo rahaa firmalle, kuinka monta tykkäystä saa somessa…

Christina:
Jep. Kaikki on pelkkää pisteiden keräämistä.

Emma:
Kilpailu on nykyään niin kovaa kaikessa, liittyi se sitten ihmissuhteisiin tai työelämään. Koko ajan pitää vakuuttaa, että on itse just se paras tyyppi.

Christina:
Ettei sua voi korvata kukaan. Ettei kukaan voi tehdä sun duunia paremmin, olla ihanampi kumppani tai siistimpi kaveri.

Emma:
Just toi! Kaikella tekemisellä pitää pystyy osoittamaan oma arvo jollekin toiselle. Että kannattaa pitää musta kiinni, mä pystyn antamaan paljon – enemmän kuin joku muu.

Christina:
Keskinkertainen ei oikein enää riitä. Aina on riski, että tuolla on joku parempi. Ja varmasti onkin!

Emma:
On jotenkin liikuttavaa lukea somesta oman elämänsä life coachien “viisauksia” siitä, miten me kaikki riitetään just semmoisina ihanina höpönassuina kuin me ollaan.

Christina:
Niin kauan kun yhteiskunta ja me ihmiset ei toimita sen mukaisesti, ne viisaudet on kyllä ihan sanahelinää.

Emma:
Taidan mennä ottaa mun tykkäyksen pois siitä sun instakuvasta.

Christina:
No et varmana mee!

Emma:
Meenpä. Henkistä kasvua Ch, henkistä kasvua…

Christina:
Sä päätit näköjään aloittaa ton life coach -uran hyvissä ajoin ennen keski-ikää…

Kuvassa: Life coach (vasemmalla) ja sen valmennettava.