Saatuani uutiset lähestyvästä ovulaatiosta, pieni toivon kipinä syttyi. Kolme päivää lääkärikäynnin jälkeen sain ensimmäistä kertaa ikinä hymynaaman ovulaatiotikkuun! Ote päiväkirjasta siltä ajalta kuuluu seuraavasti:

Mulla on epäilykseni siitä, että onko mun kohtu tällä hetkellä hyvä asuinpaikka kenellekään ja siksi vaikka ollaan harrastettu seksiä nyt kaksi päivää ovulaatiotikun osoittamien päivien aikaan ja tänään varmaan vielä, kun testi näytti positiivista, niin oon kyllä epäileväinen raskauden onnistumisen suhteen. Tottakai toivon enemmän kuin mitään, että niin kävisi, mutta jotenkin tuntuu hullulta, että se voisi käydä ”niin helposti”.

Ja eihän se niin helposti käynyt. Piinaavat kaksi viikkoa, jotka sisälsivät sekä toiveikkuutta että epäileväisyyttä tulivat päätökseensä, kun 10.12. heräsin siihen, että menkat olivat alkaneet.

Olo oli pettynyt, koska ovulaatio-oireet olivat olleet niin selkeät, mutta samalla helpottunut siitä, että vihdoin kroppa asettuu takaisin ”tehdasasetuksille”, kun kohtu tyhjentyy viimeinkin täydellisesti. Reilun 3,5 kuukauden urakka oli nyt ohi.

Kuukautisten loputtua alkoikin sitten seuraava vaihe eli yrittäminen. Mietimme miehemme kanssa sopivaa strategiaa. Ennen näitä ensimmäisiä kuukautisia olimme pyrkineet olemaan aktiivisia joka toinen päivä maksimoidaksemme mahdollisuutemme tilanteessa, jossa minulla ei ollut aavistustakaan siitä, milloin ovulaatio koittaisi. Kun sitten saimme tietää ovulaation olevan käsillä, harrastimme yhdyntää kolme päivää putkeen. Koska edellisen kierron joka toinen päivä -metodi oli tuntunut aika puuduttavalta, päätimme ottaa alkukierron vähän iisimmin ja aktivoitua vasta sitten, kun oletin ovulaation olevan lähempänä. Minulla on pitkä (40-42 pv) kiero, joten tiesin, että 14. päivän kohdalla tilanne ei olisi vielä kypsä, mutta testailin kuitenkin ovulaatiotesteillä pitkin kiertoa.

Kieropäivänä 18 aloin tuntea alavatsatuntemuksia, jotka olen aina yhdistänyt oletettuun ovulaatioon. Pieni nykivä kipu alavasemmalla, päänsärky ja lisääntynyt valkovuoto saivat meidät toteamaan, että nyt lienee viisasta hyödyntää seuraavat päivät ja olla aktiivinen makuuhuoneen puolella. Siispä lähdimme yritykseen taas joka toinen päivä -metodilla. Viimein kiertopäivänä 27 ovulaatiotikkuun tuli vilkkuva hymynaama ja seuraavana päivänä jo pysyvä hymynaama. Itse ovulaatiohetkellä oireina olivat turvotus, huono olo ja valkuaismainen vuoto eli melko klassiset ovulaation oireet. Lopulta päädyimme yrittämään kiertopäivinä 27, 28 ja 30. Olin aivan masentunut siitä, ettemme hyödyntäneet kiertopäivää 29 ja itkin sitä miehelleni täysin vakuuttuneena, että tuosta yhdestä päivästä tämä nyt jäi kiinni. Miestä vähän nauratti (kuten minuakin) ja lopulta unohdin koko asian.

Siitä alkoikin sitten tämä kuuluisa 2 viikon odotus. Edellisestä kierrosta olin saanut selville, että luteaalivaiheeni on 12 päivää pitkä, joten tiesin milloin kuukautisia saisi odottaa saapuvaksi. Muutama päivä ovulaation jälkeen alkoi ilmaantua oireita, joista ehdottomasti selkein oli jatkuva palelu. Hytisin lähes horkassa, kun muut viilettivät t-paidoissa. Olo oli todella janoinen, näin eläväisiä unia ja olo oli etova. Dpo9 tunsin todella kovaa menkkamaista kipua, joka on minulle tyypillistä noin päivää ennen kuukautisia. Ehdin jo vähän masentua ja ajatella, että luteaalivaiheeni on jäänyt todella lyhyeksi ja, että menkat alkaisivat seuraavana päivänä. No eiväthän ne alkaneet. Menkkamaiset kivut jatkuivat, mutta menkkoja ei kuulunut. Rinnat turposivat, kuten aina ennen menkkoja, mutta vieläkään niitä menkkoja ei kuulunut. Kun koitti dpo12 eli oletettu menkkojen alkamispäivä olo oli jännittynyt ja pelokas. Koitti dpo13 – ei menkkoja. Dpo14 – ei menkkoja. Dpo15 – ei menkkoja.

Viimein lauantaina dpo16 rohkaistuin kohtaamaan totuuden. Jätin miehen sänkyyn torkkumaan ja kaivoin kylppärin kaapista raskaustestin. Dippasin tikun virtsaan ja asetin sen lavuaarin reunalle tekeytymään. Tuijottelin vuoroin seinää ja vuoroin testiä. Eikä mennyt kovin kauaa, kun toinen viiva alkoi selkeästi piirtymään kontrolliviivan viereen. Olo oli tosi tyyni ja tavallaan sellainen, että tiesin tämän jo.

Otin pissatikun mukaani ja palasin sänkyyn. Halasin miestäni ja totesin hänelle ”kunnes toisin todistetaan ja ainakin toistaiseksi, mä olen raskaana”.

Ja siitä alkoi tämä matka, jolla nöyrinä ja kiitollisina ollaan edelleen. Alkuraskaudesta lisää sitten seuraavassa postauksessa.

Sain ajan Naistenklinikalle seuraavan viikon keskiviikolle. Välissä oli tosiaan viikonloppu, jonka aikana ehti prosessoida ajatuksia, surra, suutua, turhautua ja hyväksyä – kaikkia vuorotellen.

Naistenklinikalla minut ultrattiin ja alkion todettiin olevan eloton, kuten varhaisultrakin oli jo kertonut. Sain heti paikan päällä Mifegyne-lääkkeen, jonka kerrottiin pehmentävän kohdunsuuta ja näin valmistavan myöhemmin otettavaa Cytotec-lääkettä varten, joka sitten käynnistäisi supistukset ja tyhjentäisi kohdun lopullisesti.

Päivä meni normaalisti, mutta illalla alkoi kovat kramppimaiset kivut ja pieni vuoto. Tämä oli itseasiassa lopulta koko keskenmenon kivulian vaihe. Buranan voimin sain kuitenkin yön nukuttua. Seuraavana aamuna otin Cytotecit suun kautta, koska vuoto oli jo alkanut, eikä alakautta ”annostelu” enää onnistunut. Noin viiden tunnin päästä alkoi tapahtua. Kohtu alkoi tyhjentyä tehokkaasti ja juoksin sohvan ja vessan välillä vähän väliä. Jollain tapaa koko prosessi tuntui todella mekaaniselta, enkä tuntenut oikein mitään tunteita tai luopumisen tuskaa – olin ehtinyt tehdä sitä jo melkein viikon ajan. Iltaa kohden vuoto rauhoittui ja tuli tunne, että kaikki oli ehkä tullut lopulta ulos.

Tyhjennyksen jälkeisenä perjantaina vuoto oli enää vähäistä. Lauantaina minulla oli ystävieni järjestämä meno, jonne päätin lähteä. Päivän mittaan vuotoa oli hieman edellispäivää enemmän, muttei kuitenkaan mahdottomasti. Illalla ennen nukkumaanmenoa kävin vessassa ja suureksi yllätyksekseni vessaan purskahti valtava määrä verta. Vuoto jatkui todella runsaana läpi illan ja yön, sekä seuraavan päivän. Seuraavien päivien aikana vuoto kuitenkin hiipui ja jäi lähinnä tiputteluksi.

Kunnes koitti seuraava torstai, jolloin vuoto alkoi yllättäen taas todella voimakkaana. Hanojen oltua auki pari tuntia putkeen, soitin Naistenklinikan päivystykseen, jossa sain ohjeen seurailla vielä pari tuntia ja soittaa uudestaan, jos vuoto ei ole rauhoittunut. Seurasin tilannetta pari tuntia pidempään vain todetakseni, ettei tilanne ole muuttunut mihinkään ja soitettuani päivystykseen uudestaan, he neuvoivat minut tulemaan näytille. Jonotettuani lähes 3 tuntia, pääsin vihdoin lääkärin tarkastukseen. Lääkäri ultrasi kohdun ja totesi, että se on täynnä verta ja hyytymää, mahdollisesti myös raskausmateriaalia, mutta sitä oli vaikea sanoa veren runsauden vuoksi.Sain kolme vaihtoehtoa: kohtu tyhjennettäisiin imukaavinnalla saman tien, ottaisin lääkkeet kotona uudestaan tai jäisin seuraamaan tilannetta. Koronatilanteen takia olin päivystyksessä yksin ja imukaavinta olisi tarkoittanut, että joutuisin esilääkkeiden, itse toimenpiteen sekä jälkiseurannan vuoksi olemaan sairaalassa pitkälle yöhön. Verensokerini oli todella alhaalla ja olo oli uupunut, itkuinen ja alakuloinen, joten päädyimme lääkärin kanssa siihen, että saan uudet lääkkeet otettavaksi seuraavana päivänä.

Seuraavana aamuna otin lääkkeet ja jäin odottelemaan vuodon alkamista. Kun aikaa oli kulunut viisi tuntia aloin jo vähän ihmetellä, missä vuoto luuraa. Seitsemän tunnin jälkeen soitin Naistenklinikalle. Minua ohjeistettiin odottamaan seuraavaan aamuun ja soittamaan sitten uudestaan, jos vuoto ei ollut vieläkään alkanut.

Lauantaiaamu koitti, eikä vuotoa ollut. Soitin Naistenklinikalle, jossa he kertoivat olevansa todella ruuhkautuneita ja, että joutuisin todennäköisesti odottamaan koko päivän. Varasimme minulle kiirepoliajan alkuviikkoon ja sovimme, että jään odottelemaan sitä.

Lauantaipäivän aikana vuoto alkoikin yhtäkkiä todella voimakkaana. En päässyt juurikaan liikkeelle, sillä vuoto oli todella voimakasta. Yöllä heräsin pariin otteeseen siihen, että verta hulahti siteeseen. Sunnuntaina sama meno jatkui ja olo alkoi olla jo todella heikko. Vuoto jatkui koko päivän voimakkaana, mutta kipuja ei ollut. Pyörrytti jatkuvasti, joten yritin olla aloillani.

Seuraavan viikon polilla todettiin kohdusta löytyvän edelleen raskausmateriaa ja hyytymää, mutta sain ohjeeksi seurailla tilanteen kehittymistä. Kuulemma seuraavat kuukautiset poistaisivat lopunkin roinan, joka sinne on jäänyt.

Tämän jälkeen päiväkirjamerkintäni loppuvat. Seuraava merkintä on kirjoitettu 24.11. ja kuuluu seuraavasti:

Keskenmenojutut senkun jatkuu. En edes osaa kelata taaksepäin ja muistella, mitä kaikkea tässä välissä on tapahtunut. Sen tiedän, että keskenmenoa on tutkittu nyt ultrassa 8 kertaa (2 yksityisellä, loput julkisella). Ylihuomenna odottaa ultra nro 9. 

Keskenmenon toteamisesta on nyt 3 kuukautta ja kärsin edelleen komplikaatioista. Tiputteluvuotoa on tullut vähän väliä sen jälkeen, kun varsinainen tyhjennysvuoto loppui. Pitkään HCG-arvo sinnitteli koholla, nyt se on ilmeisesti nollassa, mikäli kotitestiin on uskominen. Ultrassa on todettu, että kohdussa on pieni n. 4x6mm kokoinen raskausjäämä, jonka ei kuitenkaan pitäisi vaikuttaa mihinkään. Vähän epäilyttää tuo väite. Kuukautiset eivät ole vieläkään alkaneet, vaikka 4,5 viikkoa sitten edellisessä ultrassa lääkäri arvioi kohdunlimakalvon paksuudesta, että ne alkaisivat kaksi viikkoa myöhemmin. Eipä ole näkynyt.

Alkaa aikalailla kyllästyttää tämä meno. Naurattaisi, ellei itkettäisi ja vice versa. Tuntuu niin turhauttavalta, että me ei päästä aloittamaan puhtaalta pöydältä vaan joudutaan lillumaan tällaisessa välitilassa. Ylihuomenna tsekataan tilanne taas ja ymmärtääkseni vaihtoehdot ovat tähystys, jolla poistetaan materiapalanen tai keltarauhaskuuri, jolla toivottavasti saataisiin kuukautiset alkamaan. Katsotaan, kuinka käy.

Muutama päivä tuon merkinnän jälkeen minulla oli se yhdeksäs ultra, jossa lääkäri totesi kohdun limakalvon olevan selvästi paksuuntunut ja vasemmassa munasarjassa näkyi kookas johtofollikkeli. Lääkäri arvioi ovulaation tapahtuvan ihan lähipäivinä ja sovimme, että odotan vielä pari viikkoa, jonka jälkeen aloitan keltarauhaskuurin, jos vuotoa ei näy.

Tästä alkoikin sitten meidän tarinan seuraava vaihe eli yrittäminen ja lopulta onnistuminen. Siitä lisää ensi kerralla.