Ensimmäinen alkanut ja päättynyt raskaus

Sain tietää olevani raskaana heinäkuussa 2021. Emme olleet varsinaisesti yrittäneet raskautta, mutta olimme jättäneet ehkäisyn pois ajatellen, että tulee jos on tullakseen. Ja olihan se sitten tullakseen. Edelleen ihmettelen, miten tärppi on saatu aikaiseksi: minulla on pitkä ja epäsäännöllinen kierto, emmekä olleet kovin aktiivisia makuuhuoneen puolella. Sieltä se kuitenkin tuli ja olihan se melkoinen shokki.

Ehdin epäillä raskautta jo hetken ennen kuin se selvisi. Menkkoja edeltävät oireet tuntuivat jatkuvan ja jatkuvan, mutta itse vuoto ei alkanut. Turvotti, kiukutti, rintoja pakotti ja naama kukki, mutta kaikki tämä on minulle tyypillistä ennen menkkojen alkua. Tein raskaustestin, joka oli negatiivinen. Parin päivän päästä tein uuden, joka oli edelleen negatiivinen. Tein taas muutaman päivän päästä uuden, jossa yhtäkkiä olikin haamu. Jodelin haamu vai ei -kanava julisti testini positiiviseksi. Ostin kaksi kalliimpaa ja luotettavampaa testiä ja molempiin pärähti selvä plussa. Raskaana sitä siis ollaan.

Olimme mieheni kanssa paikassa, jossa raskautta ja omaa shokkiamme oli vaikea peitellä, joten kerroimme uutiset perheelleni heti. Muiden riemu ja (myönteinen) epäusko tuntuivat itselleni vaikeasti samaistuttavalta. Omat fiilikseni olivat sekavat ja jokin tässä kaikessa tuntui väärältä. Huomasin ahdistuvani jokaisesta innokkaasta, tulevaisuuteen katsovasta kommentista sekä muiden aidosta ilosta. Toistelin kaikille, ettei asiat välttämättä suju hyvin. Pyysin, ettei mennä asioiden edelle. Jokin sisälläni tuntui tietävän, ettei kaikki ole kunnossa. Intuitio on jännä juttu.

Olin käytännössä täysin oireeton.Rinnat olivat selvästi turvonneet, mutta pahoinvointi, väsymys ja muut tyypilliset tuntemukset loistivat poissaolollaan. Varasimme varhaisultran oletuksemme mukaan viikolle 7+0.

Ote päiväkirjastani varhaisultran jälkeen:

Vihdoin 12:40 päästiin lääkärinhuoneeseen. Omien laskujeni mukaan olin viikolla 7 ja kerroin sen gynelle. Aloitettiin ultraus ja hetken hiljaisuuden jälkeen lääkäri sanoi ”Hmm, tota… Täällä ei kyllä oikein näy mitään”. Siinä vaiheessa mulla nousi kyyneleet silmiin ja mielessä oli vain, että mä niin tiesin tämän ja miksi pitää käydä näin. Gyne jatkoi selittäen, että näkyy ruskuaispussi ja siellä pitäisi näkyä sitten alkio. Hetken päästä hän sanoikin, että ”jotain liikettä täällä näkyy” ja vähän ultralaitetta käänneltyään totesi, että ”kyllä täältä syke löytyy”. Se tunne oli jotenkin todella iso. Onnellisuus ja samalla hirveä huoli vyöryi ylitse. Gyne totesi, että mun arvioimiin viikkoihin nähden alkio on liian pieni ja vastasi ennemminkin rv 5. Yritin kysyä, että pitäisikö siitä huolestua vai voiko laskelmat jostain syystä heittää. Gyne ei oikein ottanut siihen kantaa, mutta totesi, että meidän on hyvä tulla uudestaan käymään ja katsotaan sitten, mikä tilanne. 

Fiilikset ekan varhaisultran jälkeen olivat siis sekavat. Toisaalta oli positiivista, että syke löytyi, mutta en vain millään saanut laskelmia täsmäämään. Lisäksi gynen muutama huolimaton kommentti jätti minulle todella epävarman olon. Päädyin varaamaan uuden ajan toiselle lääkärille 1,5 viikon päähän. Ajatukset ehtivät poukkoilla tuona aikana melkoisesti.

Seuraava ultra koitti ja kohtaamamme lääkäri oli ihana, empaattinen ja läsnä. Uutiset eivät kuitenkaan olleet ne, joita toivottiin vaan ne, joita olin aavistellut ja pelännyt.

Viime perjantaina käytiin odotetussa tokassa varhaisultrassa, jossa saatiin kuulla ne mun pelkäämät ja samalla aavistamat sanat ”valitettavasti täältä ei löydy kyllä enää sykettä”. Pari viikkoa aiemmin sykkinyt sydän oli siis sammunut ja pienen kaverin kehitys loppunut viikoilla 6+2. Diagnoosina keskeytynyt keskenmeno.

Tunteet tuli aika rajuina, toisaalta pettymyksen rinnalla oli jonkinasteinen helpotus siitä, ettei enää tarvitse arvailla, mitä on meneillään. Viimeisen viikon aikana oikeastaan kaikki vähäisetkin oireet olivat hiljalleen kadonneet. Rintoihin ei enää sattunut, ne olivat selkeästi pienentyneet, vatsan turvotus oli tiessään, nälkä ei enää vaivannut, väsymystä eikä etovaa oloa tuntunut enää ollenkaan. En oikeastaan tajunnut oireiden katoamista, mutta ehkä jotenkin alitajuisesti tajusin kuitenkin. Viime viikolla kysymykset siitä, miten voin ahdisti jotenkin suunnattomasti. Ahdisti vastata, että ihan normaalisti ja ettei tunnu yhtään erilaiselta kuin normaalisti.

Eilen, sunnuntaina, alkoi pieni kipuilu ja vaaleanruskea vuoto. Tänään se on kuitenkin tiessään ja olo taas ihan normaali. Sain ajan Naistenklinikalle keskiviikoksi. Silloin saan lääkkeet, joilla kohtu saadaan tyhjenemään ja se on ilmeisesti aikamoinen prosessi ja verilöyly.

Perjantaisen ultran jälkeen lähdettiin toiselle paikkakunnalle kavereiden häihin. Juotiin illalla ravintolassa shampanjaa ja se tuntui hyvältä idealta, mutta oikeestaan teki mut vaan tosi surulliseksi. Ravintolailta meni kivasti, tultiin AirBnb:lle, katsottiin jakso sarjaa ja sen jälkeen hajosin ihan täysin. Itkin ja nyyhkytin vaan ihan hillittömästi, enkä saanut henkeä. Onneksi oli turvallinen kainalo, jossa olla. 

Seuraavana päivänä itse häissä olo oli jo parempi ja oli kiva saada ajatukset ihan muualle. Loppuiltaa kohden suru ja ahdistus hiipi taas luokse ja bändin soittaessa ja juhlakansan tanssiessa, mä pidättelin itkua. 

Fiilikset menee siis tosi laidasta laitaan. Kyllähän mä sen ymmärrän, että näin kävi jostain syytä ja että tän oli tarkoitus mennä näin. Tämä ei ollut meidän perheenjäsen, joka sieltä oli tuloillaan ja joku päivä tulee tuntumaan siltä, että tää meni just niinkuin sen pitikin. 

Eniten tuskastuttaa tää prosessi, joka on edessä. Ensin lääkkeellinen tyhjennys, jälkiseuranta ja mahdolliset jatkotoimenpiteet, kierron normalisoitumisen odottelu ja sitten vasta mahdollisuus yrittää uudelleen. Ja mitä, jos sama käy uudelleen? Kuinka monta kertaa tämän jaksaa käydä läpi?

Se lienee sen ajan kysymys.

Jatkan seuraavassa postauksessa keskenmenon lääkkeellisestä hoidosta ja omista kokemuksistani siihen liittyen. Itselläni prosessi valitettavasti pitkittyi ja kesti lopulta 3 kuukautta. Se oli rankkaa fyysisesti, mutta ennen kaikkea henkisesti. Kokemus on jättänyt minuun selvät jäljet, joita en kuitenkaan enää koe traumaattisina vaan ennen kaikkea kasvattavina. Tähän pisteeseen ajatuksissani olen toki päässyt vasta, kun raskauduin uudelleen. Näistä lisää ensi kerralla.

-Eal