Onnellisuuden tasapaino

Tämä ensimmäinen blogiteksti on ehkä eniten itselleni yhteenveto rankasta edeltävästä vuodesta. Jatkossa keskittynen enemmän mukavampiin aiheisiin, kuten maastopyöräilyyn ja sen oheisharjoitteluun, sekä puhtaaseen ravintoon. Minulle arjen tasapainon avaimia liikunnan ja ravinnon ohella ovat kehonhuolto, uni, palautuminen ja stressinhallinta. Olen onnekseni saanut oppia ja tukea Liftedin valmennustiimiltä kaikkien upeiden ystävien ja läheisten tuen lisäksi, ja olen jaksanut taistella rankkojen aikojen yli voittajana.

Vuosi 2017 piti olla elämäni paras vuosi. Olin päättänyt, että kolmekymppisenä olen elämäni kunnossa ja ajan ainakin koko MTB-enduron SM-sarjan. Olin suunnitellut monia reissuja ja meillä oli myös kavereiden kanssa yhteisiä tavoitteita urheilun saralla. Tavoitteisiin pääsemiseksi olin panostanut treeneihin, ruokavalioon, palautumiseen, kehonhuoltoon, mielen hallintaan ja uneen. Kaikki oli loistavalla mallilla menossa juuri kuten suunnittelin, kunnes kesäkuussa 2017 elämä pysähtyi kuin seinään: sain rintasyöpädiagnoosin. 

Koetuksella oli niin tuore parisuhde, kuin oma mielenterveyskin. Hullunmylly kaikkien tutkimusten, leikkauksen, sekä hoitojen suunnittelun suhteen pyörähti käyntiin niin nopeasti, etten ole aivan varma olenko itse vieläkään käsittänyt mitä kaikkea viimeisen 7 kuukauden aikana on joutunut käymään läpi. 

Kun yhtenä aamuna suihkussa huomasin pienen herneen kokoisen patin toisessa rinnassa, olin heti aivan varma mistä on kysymys. Soittaessani lähes hysteerisenä terveysasemalle, oli puhelimessa ihanan valveutunut hoitaja, joka antoi minulle päivystysajan lääkärin vastaanotolle samalle iltapäivälle. Lääkäri kirjoitti akuuttiin stressireaktioon sairausloman ja teki kiireellisen lähetteen mammografiaan, ultraääneen, sekä paksuneulabiopsiaan, joihin pääsin heti seuraavana aamuna. Mammografiassa näkyi malignisuspekti (pahanlaatuiselta vaikuttava) löydös, josta otettiin näytteet ja loppuviikko jännitettiin vastauksia. Kolme päivää myöhemmin sain soiton terveysasemalta, että näyte on valmistunut ja kasvain on varmistunut syöpäkasvaimeksi. 

Tämän jälkeen hoitoni siirtyi erikoissairaanhoitoon ja ramppasin erinäisissä tutkimuksissa, kuten magneettitutkimuksessa jossa kuvattiin kasvainta vielä tarkemmin. Minulle suunniteltiin leikkaushoito, sytostaatti- eli solunsalpaajahoito, sekä sädehoidot. Lisäksi kävimme avopuolisoni kanssa läpi lapsettomuushoidot, sillä sytostaatti yleensä heikentää, tai voi viedä hedelmällisyyden kokonaan. 

Ensimmäiseksi tehtiin leikkaus jossa osa toisesta rinnasta poistettiin. Kun olin toipunut leikkauksesta, alkoivat elämäni rankimmat kuukaudet, niin henkisesti kuin fyysisestikin (vieläkin nousee pala kurkkuun, kun ajattelen viime syksyä). Ensin lapsettomuushoidot ja niiden aikainen ajatusten ja hormonien sekamelska. Sitten alkoivat sytostaatit, joissa kävin yhteensä 6 kertaa, joka kolmas viikko. Onneksi Marko oli mukana jokaisella kerralla!

Ensimmäisen sytostaatin jälkeen solutasoni tippuivat vaarallisen alas, sain hammasinfektion ja jouduin viikoksi sairaalaan, ensin suojaeristykseen ja lopuksi infektio-osastolle antibioottihoitoon. Tuosta toivuttuani loput sytostaattihoidot sujuivat kohtuullisesti. Koska vointini oli tilanteeseen nähden hyvä, ja itse halusin, sain luvan työskennellä hoitojen aikana. Työnantaja suhtautui tilanteeseen erittäin hienosti ja sain siirron kevyempään työhön. Jaksoinkin työskennellä aina kaksi viikkoa kerrallaan lähes koko hoitojen ajan. Jokaisen hoidon jälkeen vointi oli kuitenkin aina heikompi, ja lopulta jouduin taipumaan sairauslomalle koko joulukuuksi.

Nyt rankimmat ajat ovat takana päin ja viimeisestä sytostaattihoidosta on kulunut pian kuukausi. Vaikka sädehoitojakso on vielä edessä, olen palannut täysipäiväisesti töihin. Vielä ei ole tietoa, kuinka hoidot ovat purreet ja milloin voin kutsua itseäni terveeksi. Edessä on myös useiden vuosien lääkitys ja seurannat syöpäklinikalla, mutta olen kuitenkin pyrkinyt joka päivä jatkamaan elämääni mahdollisimman normaalisti, olemaan kiitollinen pienistäkin asioista ja pysymään toiveikkaana totaalisen parantumisen suhteen. 

Mitä tulee ajatukseen siitä, että vuoden 2017 piti olla elämäni paras vuosi, niin ainakin se oli opettavaisin tähän mennessä. Olen oppinut kiitollisuudesta, puhumisen merkityksestä, itsensä kuuntelemisesta ja läheisten rakastamisesta ja arvostamisesta niin paljon, että ilman vakavasti sairastumista en ehkä osaisi arvostaa elämää kuten nyt. Ja niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin, on syöpä tuonut myös paljon hyvää. Uskon, että tämän kaiken läpi käyminen on muun muassa vahvistanut parisuhdetta niin, että pikkuasioista ei tarvitse valittaa ja tulevaisuudessa selvitään mistä vaan! Olen myös päässyt vihdoin pitkäaikaisena haaveena olleeseen päivätyöhön, ja oppinut paljon myös ammatillisesti.

Palautuminen takaisin terveeseen kuntoon tulee olemaan pitkä tie. Pystyin onneksi sytostaattihoitojen alkuun asti liikkumaan lähes normaalisti ja hoitojen aikana harrastamaan jonkin verran liikuntaa, lähinnä rauhallista lihaskuntoharjoittelua, kävelyä ja joogaa. Liikunnan rajoittaminen oli itselle etenkin henkisesti todella raskasta ja vaati paljon asennoitumista rauhallisempaan eloon. Vaikka menneeseen puoleen vuoteen mahtui enemmän kyyneleitä, kuin varmaan koko aiempaan elämääni, olen kuitenkin pääasiassa jaksanut pysyä positiivisena ja aion vastedeskin jatkaa tällä tiellä. Tulevan vuoden aikana tulen varmasti kirjoittamaan tännekin siitä, kuinka toipuminen sujuu, millä eväillä mennään eteenpäin ja miten treenaamalla palaudutaan takaisin muun muassa enduromaastopyöräilyn pariin.

Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus ja uskon, että sillä miten asioihin suhtautuu, voi todella paljon vaikuttaa siihen miten asiat järjestyvät. Kun taistelee elämästään, ei positiivisuus tietenkään ole itsestäänselvyys. Ilo, onnellisuus, tasapaino. Niiden arvon ymmärtäminen vaatii välillä rajumpia koettelemuksia elämässä. Vuoteen 2017 mahtui kuitenkin myös valtavasti hienoja muistoja ja samanlaisia lähdetään hakemaan myös vuodelta 2018.