Taas yksi viikonloppu takana. Lauantaina en tehnyt mitään ihmeempää. Tänään pidin kutsut. Jopa toiset kutsut ihan itsenäisesti. Ihan hyvin meni vaikka pikkasen jännittikin. Mutta toisaalta eihän ne kutsuilla olijat tiedä mitä mun pitää siellä sanoa, joten ei se voi kovin väärin mennäkään =) Tää on kyllä ihan kiva pitää noita kutsuja kun tutustuu uusiin ihmisiin. Ja koska on äärettömän hyvät tuotteet, ne myy itse itseään. 

Perjantaina kun olin lähdössä töistä, meinasin kompuroida portaat alas. Toinen osastoni on kolmannessa kerroksessa ja kävelen mahdollisimman paljon rappusia. Kun siinä tallustelin niitä loppuja rappusia alas, tajusin miten herkkä tää elämä loppuviimeks on. Yksi harha-askel ja loppuelämä saattaa olla aivan erilainen kuin kuvittelit. Monellakin tapaa. Ei tartte aatella välttämättä että olet onnettomuudessa, saattaa tuo harha-askel tarkoittaa jotain muutakin. Mutta nyt mietin sitä että pahimmassa tapauksessahan olisin voinut kuolla (no olis sairaala ollut lähellä). Tai no ehkä pahin olis ollut että neliraajahalvaus. Enpä olis ilahtunut pyörätuolistakaan. Miksi, oi miksi elämä ja varsinkin terveys otetaan ihan itsestään selvyytenä. Olen onnellinen siitä että mulla on kaksi tervettä jalkaa ja kaksi tervettä kättä. Kaikki ei ole niin onnekkaita. Onneksi mun lapsi on terve. Meillä on katto pään päällä ja meillä on ruokaa. Edelleen…kaikki ei ole noin onnekkaita. 

Pysykää siis turvassa ja ilman harha-askelia…ei mulla nyt muuta…