Hetken hengähdys- mitä tapahtui maaliviivan jälkeen?

Voi miten aika onkaan kulunut viimeisestä kirjoituksestani. Siitä ajasta kun istuin jännittyneenä kotisohvallani odottaen maratonia. Nyt taas istun sohvalla täällä Velkualla, kesälomalla. Toinen viikko täällä alkoi juuri. 

Ensimmäinen kesälomaviikko meni perinteisesti vähän pyöritellen mielessä työ- ja treenijuttuja, vähän murehtien taas siitä miten kroppa käyttäytyy kun loma alkaa (yleensä se siis tarkoittaa hyvää lepoa jumpista ja omista juoksutreeneistä, treenataan kun itseään huvittaa). Olen kuitenkin kova suunnittelemaan omia viikkojani, myös lomalla. Ahdistun, jos en saa itseäni liikkeelle kahden lepopäivän jäljiltä; kaikki ketuttaa, kroppa menee jumiin. Koen, että olen myös vähän energisempi ja iloisempi sen lenkin jälkeen kuin sen, että olisin istunut koko ajan vain sohvalla ja voivotellut saamattomuuttani 😀 Niin se taitaa vähän olla muidenkin kanssaeläjieni mielestä.

Mutta niin. Maraton! Sitä aurinkoista Helsinki viikonloppua en olekaan käynyt vielä millään tavalla läpi täällä, omassa päässäni jotakuinkin kyllä. Ehkä koko setin jäljiltä minut yllätti se, että palauduin melkoisen paljon nopeammin kuin ensimmäisellä kerralla maratonin jälkeen. Juoksu oli lauantaina ja jo tiistaina tuntui hyvältä kävellä ja venytellä; en hengästynyt tai puuskuttanut juurikaan ja jo ennen kuin viikkoa oli juoksusta kulunut, ohjasin omat jumppani töissä. Tuntuihan väsymys kropassa vielä ainakin pari viikkoa juoksun jälkeen, mutta se ei vienyt minua ihan täysin sängyn pohjalle 😀

                              Viimeinen lenkki tehty ennen koitosta.. Mua niin jännitti 😀

Matkana maraton oli jälleen kerran todella huikea. Tästä Helsingin reitistä minulla oli kokemusta vain puolikkaiden osalta, mutta tuttuja kulmia oli sitäkin enemmän. Päivä oli aurinkoinen, ehkä hivenen liian kuuma mutta siinä alkujännityksessäni en edes muista lämpöä paljoakaan harmitelleeni. Aloituksessa katsoin, että lähden seuraamaan 4:30 jänistä, jonka mukaan olin kutakuinkin loppuaikaani laskenut ja katsonut, että omat voimavarani siihen tahtiin riittävät. Ehkä harmittavin asia koko hommassa olikin, että olisi pitänyt käyttää omia laskelmia kuin lähteä seuraamaan HCM:n jänistä; se nimittäin juoksi aivan liian kovaa ensimmäiset 23 kilometriä ja havahtuessani tähän harmittavaiseen epäkohtaan, olin jo itse kohdannut kuuluisan ”seinän”. Jalat puutuivat, vauhti hiljeni ja jäniksen selkä oli pikkuhiljaa vain pieni viiva horisontissa. Ketuttihan se, myönnän. Olin tässä vaiheessa jo aivan valmis soittamaan jonkun hakemaan mut keskeltä Lauttasaarta; olin epäonnistunut, olin mielestäni huono juoksija. 

Onneksi olin treenannut näitäkin juttuja viimeisen vuoden ajan; jos ”seinä” yllättää ennen kuuluisaa 38 kilometrin kohtaa, taistele pahimpien fiilisten yli, kävele välillä, tankkaa. Katso sitten tilannetta uudestaan silmiin. No niin sitten loppujen lopuksi teinkin. Kävelin hetken, hengähdin ja päätin että kun tänne saakka on tultu, ei tästä enää ole kuin pieni hetki maaliviivalle. Sitten tapahtui jotain; sain jalkani toimimaan niin hyvin että sain vauhtini nostettua lähelle niitä vauhteja mitä olin alunperin suunnitellutkin. 

Joka paikkaan sattui. Myönnän. Kun viimeinen kilometri alkoi, vaistonvaraisesti taisin jälleen kiljaista riemusta ja kun viimein stadionin torni näkyi, pillahdin itkuun:D Täysin sama tapahtui pari vuotta aikaisemmin Tukholmassa, niin outoa mutta silti niin siistiä! Tässä kohdassa annoinkin jaloille luvan viedä; ne nostivat vauhtia melkoiseen tahtiin, muu kroppa vaan tuli luonnollisesti perästä. En muista olisiko vähän aikaan treenaamisesta tullut yhtä endorfiinin siivittämää fiilistä! Se olisi kohta siinä, tämä oli taas yksi selvitty taistelu ja voitto kotiin! 

Hypyllä maaliviivan yli. Sen toteutin ja siitä eteenpäin kävelin hymyillen. Jälleen olisi mieli tehnyt rojahtaa makaamaan ruohikolle, mutta pysyin liikkeessä. Isäni ja siskoni olivat melkein heti maaliviivalla odottamassa ja heidän kannustushuutonsa kaikuivat korviini heti viivan ylitettyäni. Työ oli tehty, minä jaksoin. 

 

  Tuntuu, että koko alkuvuosi ennen maraa oli ajoittain vain kilometrien tahkomista. Onneksi tää kaveri piti mut järjissäni <3

Hassuinta oli nähdä miten kroppa reagoi maratonin jälkeen. Juuri kun maaliviiva oli ylitetty, olisin voinut syödä vaikka hevosen, tai mitä vaan nopeaa ja hyvää! Kuitenkin tiesin miten homma kutakuinkin tässä kohdin menee, joten päätin ottaa asian kanssa rennosti; nopeita ja helposti sulavia hiilihydraatteja, paljon juotavaa ja kuunnellen miten kroppa reagoi. Jos ahmii, tulee setti varmasti ylös nopeammin kuin arvaakaan.

Päästessäni juoksun jälkeen kotiin olisin vain halunnut painua suoraan nukkumaan, niin väsynyt olin. Ruokahalu oli tipotiessään, joka paikkaan sattui. Seuraavana päivänä se sitten alkoi; aina kun pääsin syömästä, oli taas tunnin päästä nälkä:D Kroppa oli niin sanotusti palautumismoodissaan ja vaati koko ajan vain lisää. Onneksi sitten sitäkin tunnetta kuuntelin; nälkä on kamalin tunne ikinä! 

Nyt kun maratonista on reilusti yli kuukauden päivät, on elämä taas ollut ihan hyvin raiteillaan. Ei ole ollut pakottavaa tarvetta juosta tiettyjä pitkiksiä viikonloppuisin tai saada viikossa kasaan ainakin kolmea juoksulenkkiä. Olen hieman saanut höllättyä otetta. Se on tuntunut hyvältä kun on vain voinut lähteä lenkille ilman, että sillä on mitään suurempaa merkitystä. Eikä juoksukunto ole mihinkään kadonnut, ehkä jopa päinvastoin! Maratonista vajaan kahden viikon kuluttua juoksin kevään parhaimman 5 kilometrin aikani, 25 minuuttiin! :) 

 

                                    Helteiden alettua mun selkä oli päivittäin hyvillä rajoilla höystetty :D

Mitäs seuraavaksi? Täytyy kyllä sanoa, että en ihan tiedä. Olen paininut ajatuksen kanssa, että Paavo Nurmessa elokuussa yrittäisin päästä alle 2 tunnin puolimaratonilla, viime keväänä Helsingissä se oli kuitenkin niin lähellä! Paavo Nurmen puolikas on ihana, hyvin järjestetty tapahtuma, mutta Ruissalon pitkäsuora on sellainen haamu ajoittain että oikein jo valmiiksi hirvittää. Voiko tylsempää ja aaltoilevampaa maastoa ollakkaan? :D

Puolikkaan ja maratonin harjoittelu eroavat kuitenkin kuin yö ja päivä toisistaan, joten uskon että maraton on edessä seuraavaksi korkeintaan vuoden päästä. Puolikkaiden ja kymppien juoksu on jotenkin hivenen enemmän mua. Ultrajuoksuakin olen pohtinut, mutta se taitaa olla syrjässä vielä ainakin sen aikaa kun oma työni on näin fyysistä. Täytyyhän sitä jaksaa tehdä muutakin kuin vain juosta ;)

No mutta, nyt on loma niin jos vaikka lähtisin taas uimaan. Saaristossa ei tänään ole juurikaan paistanut aurinko, mutta onneksi uimaan ja saunaan pääsee koko ajan. Myös lenkille, onneksi.

– Jude.