Kuinka onnellinen voikaan ihminen olla, kun on kaunis sää, sinivalkoinen taivas, +15 astetta lämmintä ja poikaystävä suostuu mukaan metsälenkille (mitä ei muuten tapahdu niin usein kuin haluaisin)!

Kuvassa mulla on suklaata suupielessä, koska juuri ennen kuvanottohetkeä olin nauttinut kesäisen ilman kunniaksi suklaalakujäätelön. Mietin vähän, kehtaisinko laittaa tänne tämän kuvan, mutta kehtaanhan minä. Kuvassa on hieman huolittelematon tyttö, suklaata naamassaan, mutta mikä on sitä tärkeämpää, on se, että sillä tytöllä on aivan huikean hyvä mieli.

Välillä hämmästyn, miten hyvinvointiblogaajien tekstistä saa sellaisen kuvan, etteivät he herkuttele juuri koskaan. Tai jos herkuttelevat, he tekevät terveellisiä sokerittomia raakaleivoksia, jotka eivät valitettavasti ainakaan mun herkkuhampaan kesyttämiseen riitä. Mulle silloin tällöin nautittu suklaapatukka tai kesäisin kuumalla haukattu jäätelö on niin tiivis osa elämään tyytyväisyyttä ja siitä nauttimista, että en osaisi kuvitellakaan elämää ilman niitä. Blenderillä suristelemani banaanijäätelö on kyllä hyvä ja terveellinen korvaava herkku, mutta aina se ei riitä. Joskus sitä vaan haluaa suklaalla kuorrutetun jätskin – ja aina sitä ei pitäisi itseltään kieltää.

Ymmärrän kyllä tavallaan, jos laihduttaja ei syö herkkuja, koska ne toki jollain tapaa heikentävät mahdollisia tuloksia. Mutta näen siinäkin problemaattisuutta: voiko elämäntapa olla pysyvä, jos laihduttaja laihduttaa sellaisella tavalla, josta ei pysty pitämään kiinni koko elämäänsä? Jos alkaa totaaliseen herkkulakkoon, vaikka tietää olevansa perso suklaalle, romahtaa jossain vaiheessa ja yleensä tulos on silloin paljon pahempi kuin se olisi ollut kohtuullisella herkuttelulla. Osaan sanoa tämän kokemuksen rintaäänellä. Aina rajoittaminen ei ole hyvä ajatus.

Jos haluaa herkutella ilman omatunnontuskia, kannattaa olla yhtä nerokas kuin minä ja yhdistää herkullinen suklajäätelö ja kahden tunnin metsälenkki sopivasti yhteen. Ei muuten kaduta!

Metsässä poikettiin pururadalta pienelle sivupolulle, jossa päästin koiran juoksemaan vapaana. Voi sitä riemua ja onnea, kun pikkuinen puudeliraketti sinkoili pitkin poikin vihreillä mättäillä. Mentiin Ollin kanssa vuorotellen metsään piiloon ja huhuiltiin Milliä puiden ja pensaiden takaa. Tällainen kuurupiilo-leikki on loistava harjoitus, jota on kiva tehdä koiran kanssa.

Koiran ilo tarttui minuunkin. Hymyilytti. Metsän rauha sai kävelemään hitaammin, ihmettelemään puunvarsilla kasvavia violetteja kukkia. Oli niin hyvä olla. Ihan ihmetyttää, miksi en mene metsään useammin, vaikka se kuitenkin on tässä niin lähellä?

Metsä on ihmeellinen paikka olla.