Pienestä ystävästä

 

Noin puoli vuotta sitten tämä pieni ystävä kotiutui meille pitkän ja kuumeisen odotuksen jälkeen.

Syksyllä sairastuin niin pahaan koirakuumeeseen, että en saanut iltaisin unta. Vinguin Ollille viikkotolkulla sitä, miten  en vaan voi elää ilman koiraa. Olin surullinen, ja yksinäinenkin. Asuin kaupungissa, jonka kadut olivat vielä vieraat ja josta minulla ei ollut yhtään ystävää, eikä koulupaikkaa tai töitä.

 

 

Ajattelin, miten ihanaa olisi herätä aamuisin keittämään kahvia, kun pieni pörröinen kaveri nousisi haukotellen sängystään ja tulisi istumaan syliin aamupalapöytään. Ajattelin, miten hauskaa olisi omistaa ystävä, joka olisi aina valmis lenkille – säässä kuin säässä – ja joka rakastaisi minua ehdoitta. Ajattelin, miten uskomattoman lohduttavaa olisi tulla huonon päivän jälkeen kotiin, kun vastassa on joku, joka rakastaa minua enemmän kuin maailmaa – ja jota minä rakastaisin aivan yhtä syvästi.

 

 

Niinpä sitten eräs ilta laitoin viestiä kymmenille kasvattajille ja etsin aprikoosia, valkoista tai harmaata villakoiran tyttöpentua lähikaupungeista, koska koirattomana eläminen ei enää tuntunut mahdolliselta. Yllätyin, miten monen mutkan ja monen sähköpostiin kirjoitetun esittelyviestin takana koiran saaminen voikaan olla. Aika paljon työtä vaati, että onnistuin saamaan juuri oikeanlaisen ystävän. Varsinkin narttupennun löytäminen tuntui olevan silkka mahdottomuus!

Halusin pienen koiran, sellaisen jonka voisi kaapata kätevästi matkaan mihin vain. Halusin koiran, jolla on asennetta ja luonnetta ja joka jaksaa juosta pitkin metsäpolkuja väsymättömänä yhtä pitkään kuin omistajansa, mutta ei myöskään turhautuisi ja söisi sohvakalustoja, jos lenkit joskus jäisivätkin vähän lyhyemmäksi. Halusin energisen lenkkikaverin, sosiaalisen ja ystävällisen hännänhuiskuttajan ja viisaan sekä motivoituneen koiran, joka soveltuu erilaisiin harrastuksiin. Milli vastasi täysin odotuksiini.

 

 

Rakastuin tähän pieneen olentoon heti ensisilmäyksellä. Odotuksen tuska oli sietämätön, mutta kun viimein kävimme hakemassa pennun kotiin ennen syntymäpäivääni, kaikki koiraan ja tarvikkeisiin laitettu aika ja raha tuntui täysin merkityksettömältä. Vain sillä oli väliä, että pitelin pientä, linnunluista rääpälettä sylissäni ja tunsin sellaista hellyyttä ja rakkautta, jota en ollut tuntenut aikoihin.

Seuraavana päivänä olin unohtanut jopa oman syntymäpäiväni, koska olin niin lumoutunut tästä pienestä eläimestä.

 

 

Milli on itsepäinen ja onnistuu aina repimään päästään sille laittamani pompulat. Myös kameran narua se kovasti yrittää vetää multa pois.

Milli yrittää aina tilaisuuden tullen saada kielensä ahdettua pahaa aavistamattomien vieraiden nenään.

Milli käyttäytyy koirapuistossa kuin kissa. Se käy maahan makaamaan ja vaanii heinikossa muita koiria kuin pikkuinen tiikeri ja sinkoaa saaliinsa perään juuri oikealla hetkellä, hiekka pöllyten ja tukka hulmuten.

Milli ei juurikaan hauku ja on yksi lapsiystävällisimmistä koirista mitä tiedän.

 

 

Milli ei ole ”vain” koira. Se on ystävä, jota silittäessäni unohdan kaikki päivän murheet. Se on uskollisin lenkkikaverini, joka ei koskaan tee ohareita. Se on pelastanut minut yksinäiseltä vuodelta ja kaamosmasennukselta, opettanut minua järjestämään elämäni kuntoon ja heräämään joka aamu 6:30 lenkille. Se on lohduttanut silloin, kun itkettää. Se on naurattanut ja ihastuttanut. Ollut aina läsnä, aina mukana. Minun pieni ystäväni.

 

 

Uskomatonta, miten paljon pieni koira voi vaikuttaa ihmiseen fyysisesti.