Hengitä

Monesti tuntuu, että mieli on täynnä asioita, joihin pitäisi reagoida heti. Tulee vastaan tilanteita, joihin pitäisi puuttua. Pitäisi saada reagointi ja puuttuminen ajatuksista sanoiksi, ja ne sanat tulevat suusta kiusallisena änkyttämisenä ja kummallisten äänenpainojen saattelemana. Se hävettää ja ahdistaa, syö uskottavuutta ja tekee vaikeaksi tulevat reagoinnit ja puuttumiset. Se nostaa panoksia toimia ”sitten seuraavalla kerralla” eri tavoin, ja epäonnistumisen pelko kasvaa samalla. Ja se taas saa änkyttämään entistä pahemmin ja noidankehä jatkaa kulkuaan. Kun tietää miten toimia, mutta silti se ei aina onnistu. Toisinaan se suorastaan raivostuttaa.

Eikä siinä välissä koe ehtivänsä hengittää.

Taas tuli oltua itsekäs ja eristäydyttyä työpäivän jälkeen, vaikka koti kaipaisi siivousta, kroppa yhden suklaalevyn viikossa vähemmän ja ystävät ja sukulaiset yhteydenottoa. Metsässäkään ei ole tullut käytyä tarpeeksi, sillä koronan jälkeen metsässä on ollut muitakin ihmisiä. Minun metsässäni, menkää helvettiin sieltä. Joogatunnille tekisi mieli mennä, mutta sinne pitäisi ilmoittautua ja aikaan sitoutua. Ja voi, kun tiedän kaiken ylläolevan olevan kiinni vain itsestäni. Ei minun metsääni ole viety, eikä joogatunteja ole varattava säännöllisesti viikkoaja kerrallaan. Eikä minun tarvitse selitellä läheisilleni kiirettä ja syyllisyyttä, he tietävät sen ilmankin.

Ei minun pitäisi hengittää pinnallisesti ja nopeasti epämääräisen syyllisyyden tai riittämättömyyden tunteiden vuoksi.

Totuus on, että minulla on elämässä todella paljon hyvää ja kaunista. Mulla on positiivinen suhtautuminen tulevaisuuteen. Olen herkkä ja outo, enkä läheskään aina osaa ilmaista itseäni siten miten haluaisin. Pohdin välillä, millä adjektiiveilla läheiseni minua kuvaisivat, enkä keksinyt yhtäkään. Se ei tarkoita, että ajattelisin läheisteni pitävän minua mitään sanomattomana, tai että itse pitäisin itseäni sellaisena. Herkkä ja outo ovat ehkä adjektiivit joilla voisin itseäni kuvata, mutta niihinkin liittyy mielettömästi sävyeroja. Asiaa pohdittuani huomaan myös sen, että minun on hyvin hankala kertoa toisista ihmisistä vain muutamia adjektiiveja käyttäen: mielestäni paras ystäväni Ellu on sellainen kun Ellu on, mieheni Karri on Karri ja siskoni Lelsa on Lelsa.

Ja sen kaiken muistaa vain hengittämällä.

En ole huolissani, vaikka ajatukseni ja postaukseni ovat ehkä vaikuttaneet synkiltä. Päässäni pyörii niin paljon kaikkia asioita, että kestää ihmiselämä käsittelemään sitä kaikkea. Ja se yksi ihmiselämähän mulla on. Olen onnellinen ajatusteni runsaudesta, olisin huolissani jos ne kaikki olisivat vain ihania ja positiivisia. Ajatusten runsaus on toki kuormittavaa, mutta se on asia mikä itsessäni ei ikinä muutu. Se taas on asia, jonka hyväksymisessä mulla menee vielä aikaa. Huomata sen lahja kirouksen sijaan, hyväksyä mieleni tällaisena kuin se on.

Runsauden vastapainoksi tulen iloiseksi hyvin vaatimattomista ja yksinkertaisista asioista: kun rankan päivän jälkeen Karri vaihtaa lakanat, tietäessään sen takaavan mulle hyvät yöunet. Kun käperryn nojatuoliin kissa sylissä katsomaan läppäriltä valtioneuvoston tiedotustilaisuutta tai Game of thronesia. Kun töissä joku sanoo kiitos. Kun kissa siristää silmiään sylissä kehrätessä. Kun ystävän kanssa tulee tunne, että on olemassa vain tämä hetki ja tämä päivä. Kun kuuntelen työmatkalla parasta elektronista musiikkia mitä spotify voi tarjota, eikä mikään tunnu enää mahdottomalta. Kun kerron itselleni olevani ylpeä itsestäni. Kun näen peilistä vahvan ja kauniin ihmisen, joka ansaitsee hyvää.

Silloin tuntuu helpolta hengittää.